Piilipuiden alla kalmistolla
Viivyt vaan oi! kultas kammiolla;
Päivän sammuellen, sarastellen,
Haudall' aina istut itkeskellen.
Neittä Kantalan oi! surkaa, lehdot,
Jolle suotiin kukkain elon-ehdot!
Lyhyt hälläkin ol' loiston hetki.
Surkaa lehdot! loppui armaan retki.
Syys-iltana.
Miks' rinta raukka useasti
Niin vaikeroit?
Kun tähdet yöllä välkkyy armahasti,
Miks' ilmain tyynten halki kamalasti
Sä kujerrellen soit?
Sua elämäskö kiire lento
Niin huolettaa?
Vai itkettääkö kevään muisto hento?
Oi kauhistaako mainen sääntö vento,
Mi kukan kuolettaa?
Livertää lintu taivasalla,
Ei itkekään;
Soi satakieli puissa korkealla,
Ei sointujansa luo se suremalla
Lyhyttä hetkeään.
Päivinpä perhon lento taipui
Kukille vaan;
Vaan iltasin sen huokuu tyhjiin haipui,
Kun siivin uupunein se maahan vaipui
Ja suostui sallimaan.
Kun tammen kaataa aian rauta
Ja kukkulat,
Kun kaikki mailman entisyys on hauta,
Ei Tuonta karttaa sunkaan, houru, auta;
Miks' iltaas soimajat?
Ken kohtalostas voi sun päästää?
Ken armahtain
Sua turmiolta, kalman yöltä säästää?
Kun kukkakaan ei säily talven jäästä,
Oi rinta, kärsi vain!
Iloa hetkein nauti — mannaa
Tään korpimaan!
Surujen tietäs sumentaa äl' anna;
Oot vieras; tääll' ei retkes päätä panna,
Kaanaassa vasta vaan.