Mua seuras kaunokevääs muisto niinkuin taika
Ja seutus rauhaisuus
Ja hyvät henkes, joita lapsuuteni aika
Valveille mulle huus'.
Ja nyt — mit' tuon ma jälleen maista kaukaisista?
Pään lunten painaman,
Sydämmen tyrttyneen ja sairaan hehkumista
Ja kuolla halaavan!
En vaadi takaisin ma hukkaamaani sulta,
Oi armas äiti maa,
Kun suonet haudan vaan, joll' itkee lähtees kulta
Ja haapas kuiskajaa.
Povellas armaalla näin saanen uinahdella
Suloiseen unehen,
Taas haudan kaino-kukkasissa versoella
Elohon puhtaasen.
Jalouden voitto.
Jalon kiitäntää nyt kanteleeni soittaa,
Kuinka häätyneenäkin se vihdoin voittaa,
Sortovallat kaataa, pahaa uhmiellen,
Mailmalle laulele, virs' ylevin!
Kurjaa toivotonta lohdutellen auta,
Sorretulta murra orjakahleen rauta,
Turman joukkiolle, väkivaltaisellen
Lausuos: saapuvi kostajakin!
Tähditelty vaippa yllään, konna julkee
Ryöstön antamassa komeudessa kulkee;
Laki vaikenee ja väistyy kauhistunna, —
Maahan sen polkevi mahtaja tuo.
Vaan kun hyveen otsa tyynnä hälle hohtaa,
Hyveen kirkas silmä konnan silmää kohtaa,
Lannistuu se, taantuu, häpyyn sortununna,
Katsehens' arkana maahan jo luo.
Katso vanhaa leijonaa, ku seudut raataa;
Kun sen teuraat vertyy, kun se karjaa kaataa,
Käy se ylvästellen mahtavuudestansa,
Turvana tarmo ja hirveä suu.