Kyll' lunta täynn' on vuori
Ja notkelmat,
Vaan ei mun mielen' nuori,
Ei laulelmat.
Vaikk' ulkomyrskyt pauhaa,
S' ei haitakaan,
Kun tääll' on tyyntä rauhaa
Sisällä vaan.
Vaan kevään tullen kylmä
Pois pakenee,
Ja vuokon sinisilmä
Kyyneltelee;
Vien silloin laitumelle
Taas karjojain,
Ja kaiku kantelelle
Soi vuorottain.
Sua etsin, vehmas nurmi,
Taas kerrankin,
Miss' aallon vilkas hurmi
Käy mutkihin.
Siell' turvepenkki tuttu
Puun varjoss' on,
Ja lammas ynnä kuttu
Syö huoleton.
Minun päiväni.
Suojissa laakson, leivon liverrellen,
Vieressäs istun, impi, haltioissa;
Tuoll' alla tunteen aallot hyrskiellen
Käy kukkien ja leyhkäin suuteloissa.
En koskaan seisonut oo sodiskellen
Surujen usvaa vastaan taisteloissa;
Eik' arvaa kukaan, miss' on piilosuojain,
Paits' ystävyys ja lempi ynnä Luojain.
Hymyyni hymyilee tuo haaveksittu kulta,
Sill' emme suotta kiusaa itseämme;
Hyväily-nimet hältä saan, hän multa —
Vavahtaa lehvät, meidän lempeissämme,
Ja perhot tullen ruusun suutelulta,
Kukista luovat taivaan ylitsemme;
Ah, kaunis mailma! kuinka luonto sointuu
Tok' autuuteen, mi sydämessä tointuu!
Miks' epäsoinnun soisin sorreskella
Nyt soinnuntaa, mi mailman haltioipi?
Suloista sävelmää nyt kaikkisuus vaan soipi,
Suloista myös mä mielin kaikutella.
Mun riemujain saat, kulta, riemahdella,
Kun yhteissointumme sun korviis soipi;
Syliini vaipuos ja anna suuta
Ja suudelmaksi elon hetki muuta!
Lintuselle.
Oi lausu, pikku lintu,
Lehvissä jalavan,
Kuink' aina voinet laulaa,
Iloita ainian?
Sun laulus kuulen aamuin,
Sit' illoin kuuntelen,
Vaan kirkas ain' on äänes
Ja sointus suloinen.
Sun aittas on niin köyhä
Ja ahdas asuntos,
Tok' aina lauleskellen
Silmäilet kotohos.
Et kylvä, etkä niitä,
Et korjaa latoihin,
Et huomispäivää tiedä —
Ja tyydyt kuitenkin.