Mutt' aika rientää, eronketki joutuu,
Sen eron, jok' ei paluust' tiedä, mutta
Lohduttomaks' ei jätä sydänt' yhtään.
Nyt maasta pakenen, miss' olin vieras
Ja ihanaan kot'maahan matka käy.
Mont' iloa jäi tää ranta mulle velkaa
Iloja luvatuit', ah! mutt' ei yhtään
Kyyneltä koetusmyrkyn, murhesapen.
Kuitenkin vielä viivyn kostein silmin
Koleella, ohdakkeisell' louhikolla.
Kaikk' eronhetki kalliiks' ylentää,
Ja leppyin hellät jäähyväiset heitän
Nyt silmin kaikellen, min' iäks' jätän.
Oi, helppo vääryyksiä on unhottaa,
Kun taakse jäi jo kärsimys ja murhe;
Aatosta katkeraa ei tuoda myötä
Valoisiin rakkauden ja rauhan juhliin.
Sä korkee valtias, jok' ikinuorna
Aloilla taivaan lieskavaunuin ajat,
Hyvästi, lempee aurinko! Joka kerrast',
Iloiten kuin sun riemumatkaas katsoin
Ja lämpöloistossas näin mielestäin
Kot'maani kirkkaan päivän paistavan,
Joka riemusta, sun suojissas mi versoi,
Joka tunteesta, min kypsytti sun liekkis,
Paraista lahjoist' elämän ja valon
Sulimmat sulle kiitokset! Koht' ikään
En näe sun koittos ruskoa, en kuulla
Saa virtten soivan sinun jäljissäs;
Mutt' uupumatta, sortumatta vielä
Viet kauan kautta mailman vaunujais
Ja katooville mittaat seekeleitä,
Ja unhoon sortuneiden sukupolvein
Haudoilta nostat uudet elohon,
Kunnekka siekin kerran vuosistas
Kylläisnä kultavarsais valjaat riisut
Ja rikkaan lainas maksat Luojallen. —
Hyvästi siks'! Ja laakso suloinen,
Ku suljit kukkasylihis mun silloin,
Kun outo jouduin maille vierahille,
Sä jonka virtain vilistessä, lehtoin
Humistsss' unta kotimaasta näin,
Jää hyvästi! Sun kevääs enää mulle
Ei valkene, ei tuoksuile sun kukkas.
Mutt' ottaos mun sijaan' silloin toinen,
Joku toinen korvess' eksyvä kuin minä.
Kirjoita hälle kevääs valjetessa
Sä kukkakirjas maista paremmista.
Ja teille, oi miljoonat sydämmiä,
Jotk' ilohon ja suruun tänne jäätte,
Hyvästi-huokaus hellä teillekin!
Teilt' ei oo koitus vielä päättynyt,
Vaan monta tuimaa sotaa kestämättä.
Oi, älkää surko, vaikk' ei joka siemen,
Min toivo onnen taimilavaan kylvää,
Vehmaaksi vartu eikä verso täällä
Onnellisuuden taivaallista viljaa.
On aian aurink' aivan kylmä tälle.
Vaan jospa karvaan huolen kyynelkaste
Idättää teille vihdoin maallis-onnen
Ja senkin kaataa myrskyt kalseat,
Niin älkäät surko, sillä hekkumoineen
Ja tuskineen on elo unta vaan! —
Ja nyt, nyt ei oo muuta mitään enää!
Sylis avaa, Minna, kun tuolt' iloiten
Luot' enkelein mun muuttumistain katsot;
Sylis avaa, — silmänräpäys vaan, ja kohta
Sun luonas oon ma, oon sun sylissäs! — —
End of Project Gutenberg's Lyyrillisiä runoelmia II, by Johan Ludvig Runeberg