Hän oli ulkomaalainen kapteeni, jonka oma laiva oli jäänyt talveksi meidän satamaamme. Häntä viehätti vähemmin kuin meitä muita aatto-illan viettäminen mantereella, sillä hänellä ei ollut ketään sukulaisia, jotka olisivat häntä odotelleet joulupuurolle ja -tortulle. Sitä paitsi oli hän, mitä me muut emme olleet, ihan karaistunut kaikkea tuulta, kylmää ja vettä vastaan, niin että hän, istuessaan tuossa oman veneensä perässä, tuskin olisi viitsinyt kumartua, vaikka päälakensa olisi joka aallon harjalta kuuhun koskenut.
Purjehduksemme ei kumminkaan ollut vähääkään hupaisa. Me luovimme, laskien aina puolen tai kolmeneljättäosaa peninkulmaa edestakaisin, mutta pääsemättä hiukkaistakaan etemmäksi, sillä ankarat laineet painoivat aina saman verran alaspäin, kuin purjeet vetivät kohti kaupunkia. Vihdoin luovuimme mantereelle pääsemisen toivosta kokonaan ja päätimme laskea yöksi Luotsinsaarelle, eräälle jyrkälle, kuusia kasvavalle meren kalliolle, saadaksemme suojaa siellä olevasta luotsien majasta. Matkan päässä pilkutti tuli sen ikkunasta, ja iloinen kapteeni laski veneen kiitämään sitä kohti hyvässä tuulessa.
"Kyllä nyt, hyvät herrat", virkkoi hän, ottaen hyvän kulauksen kylmää punssia, "voi sanoa, että meillä on aimo tuuli. Ja kumminkin oli silloin yhtä hyvä, joll'ei paljoa parempikin, kun minä neljä-, viisivuotiaana poika-ressuna ihan yksinäni purjehdin merellä. En ole vielä kertonut, että minun on ihan toisin kuin ihmislasten tavallisesti, sillä minä paremmin tiedän, mihinkä päin minun on luoviminen maailmassa, kuin sen, mistä olen tullut. Vaan samapa se. Kun olin noin viiden vuoden vanha — ja siitä pitäisi nyt olla noin kolmekymmentä vuotta, on minulle sanottu — olin eräänä yönä ulkona aavalla merellä niinkuin nytkin; se vaan erotusta, että silloin olin tuuliajolla, vaan nyt on kaksi eheätä purjetta ylhäällä, ja että silloin olin kylmästä kankeana, vaan nyt tuntuu lämmintä pikkuvarpaassakin. Hyvin vähän tuon ensi retkeni yksityisseikkoja muistan; mutta se pysyy mielessäni, että minut jätettiin yksinäni myrskyisen meren keskeen kalliolle ja että minä tahdoin päästä niiden jäljestä, jotka minut hylkäsivät, Pilkkonen pimeä oli silloin, niinkuin nytkin, ja kun koetin soutaa, riisti ensi aalto airot käsistäni. Miten kauan tuuli minua sillä lailla kuljetteli, en tiedä; mutta vihdoin jouduin hyvien ihmisten ilmoille. Niinkuin siis, hyvät herrat, näette, tiedän tuskin paremmin kuin Adamkaan, oliko minulla vanhempia vai ei. Ne, jotka olivat korjanneet minut ja saattaneet henkiin, olivat toimeltaan salapurjehtijoita, vaan muuten varakkaita talonpoikia. Heidän luonansa elin ja olin osallisena heidän retkissään, kunnes parta alkoi kasvaa, ja silloin läksin merille erään kauppalaivurin mukana ja tulin rehelliseksi mieheksi. — Kas niin, keksi ulos, pitäkää vastaan! — Luulenpa, että paholainen näyttää minulle tietä kaikkien näiden kivien välitse."
Vene oli lepattavin purjein lahdelmassa kallioiden suojassa; aljettiin oikoa kankeita jäseniä, haukoteltiin ja pudistettiin kylmä ruumiista. Kapteeni ja kaksi merimiestä jäivät venettä asettelemaan; me muut mennä kompuroimme lämpimään tupaan.
Siellä oli joulu-ilo paraillaan. Iso valkea räiski takassa, valaisten huonetta, jossa lisäksi paloi pöydällä vielä yksi monihaarainen ja muutamia tavallisia kynttilöitä. Seinät olivat täynnä verkkoja ja muita kalastusneuvoja: nurkkaan olivat valkoiset vuohet ja kilit kotoutuneet.
Asujamina oli tuvassa hyvin vanha mummo, joka pöydän päässä istuen laulaa hyräili virsikirjasta, keski-ikäinen mies vaimoineen ja viisi lasta, joista neljä piti kimakoita soittajaisia savikukoilla ja viides eli vanhin säesti rämisevällä puutorvella.
Kun astuimme tupaan, nousi isä ylös, polkasi jalkaa rähiseville lapsille ja nyykäytti ystävällisesti ja suoravaisesti päätään meille tervehdykseksi.
Mummo laski kirjansa pöydälle, otti lasit päästään ja katseli meitä tarkasti. "Mistä olette te, hyvät vieraat?" sanoi hän; "eikö teillä ole kotia joulunaattonakaan vai onko laiva tavaroineen meressä? Mutta ettepä ole ampuneet hätälaukausta luotsien tiedoksi; lempo vieköön, ette olekaan."
Niin sanoen sylkäsi hän ryppyisiin hyppysiinsä, sieppasi karren kynttilästä, nousi ylös ja valasi hyvin likeltä kasvojamme. "Vai niin", jatkoi hän, "mutta kylläpä jäniksen pitää olla kelvottoman valkoinen, että sitä viitsitään ajella näin myöhään joulunaaton iltana. Voipihan katsoa, mitä nyt saamme syötäväksi teille kaikille. Silakoita täällä kyllä on, Jumalan kiitos! ja Anna saa vähän paremmin puristella vuohien nisiä; mutta puuroa ei teille täällä kukaan rupea keittämään keskellä yötä."
Sekä mummo että molemmat toisetkin saatiin kohta rauhoittumaan ruokapuuhistaan. Me riisuimme yltämme turkit, otimme lämmitykseksemme punssikupit, jotka tervetuliaisiksi tarjottiin hyvästä sydämmestä isäntäväellekin ja heidän puoleltaan vielä paremmalla halulla tyhjennettiin. Kohta perehdyimme lämpimään tupaan ja aloimme voida siinä vallan hyvin. Vanhus valmistelihe toimittamaan meille makuusijoja ja kiirehti vuohien lypsämistä, kun satunnainen tapaus keskeytti hänen puuhansa ja sai aikaan seurauksia, joita emme osanneet aavistaakaan.