Koko tuon saarnan aikana jatkoi vanha Susanna vaan työtään ja astuskeli edestakaisin vähääkään hämmästymättä tai pahastumatta. Päinvastoin näytti hän olevan tyytyväinen herransa ja mestarinsa läsnäolosta; niinkuin hän piti leipiään vasta sitte kyllin paistuneina ja kiiltävinä, kun ne oli viimeisen kerran sivelty munavalkuaisella ja sokurilla, samoin olivat hänestä kaikki työnsäkin vaillinaiset, kunnes herra Gyllendeg ne kiillotti haukkumisella ja moitteella. Siitä syystä hän luultavasti ei vastannut sanaakaan mestarin selityksiin, joita hän lakkaamatta jatkoi samaan suuntaan yhä kiivaammin.
"Mitä?" jatkoi hän, "onhan tässä ruisjauhoissa hiekkaa, että voi viilata kyntensä. Olithan sinä jauhattamassa, Susanna, vaan olet kumminkin vaiti kuin myyrä etkä ilmoita. Minä olen ravinnut ihmisiä jo neljäkymmentä vuotta, eikä vielä ole kukaan sanonut minun antaneeni hänelle kiveä syödä leivän sijasta. Ja täällä on häkää tuvassa." — Hän nosti nenäänsä ja nuuski oikein tuntijan tavalla. — "Sinä olet salvannut häkää tänne, elukka, ja tapat itsesi ja muut. Harvoin minä enää uskallan tulla omaan työhuoneeseni; kiusaa ja harmia on vastassa kaikkialla, katsonpa sitte mihinpäin hyvänsä, Ja tuonko verran vehnäjauhoja olet tuonut lämpenemään? Kissoillesi tuosta voit saada taikinaa, vaan et muille. Minä olen käynyt kirkossa ja rukoillut Herraamme valasemaan järkeäsi, moinen uuninluuta, mutta sinulla on aina oma pääsi; — varjele toki, onhan täällä häkää, että oikein suhisee korvissa. No, vielähän sahramirinkilät ovat tuossa; eikö ketään ole pappilasta käynyt täällä niitä hakemassa? Tottapa minä senarvoinen olen, että minun pitää saada vastaus."
Siinä keskeytti hänen saarnansa kimakalla äänellä vanha paimenmummo, joka jo hetkisen oli kenenkään huomaamatta seisonut oven suussa ja odotellut sopivaa tilaisuutta sekautuaksensa pakinaan.
"On kyllä oltu niitä noutamassa, ja juuri minä itse", sanoi hän, "mutta kuka täällä saa niinkään paljoa suunvuoroa, että ehtisi sanankaan lausua? Herra varjele, enpä ennenkään ole näkymätönnä ollut enkä ole sokeakaan. Olenpa kyllä jo nähnyt jotakin maailmassa, mutta en semmoista mellastusta, kuin te pidätte, herra Gyllendeg. Teidän pitäisi toki peljätä Jumalaa; ei maallinen korkeus ijankaikkinen ole."
Siinä hän hurskaan mielensä houkutuksesta huoahti syvään ja nyyhki muutamia kertoja, niin että herra Gyllendeg, joka juuri parahiksi oli tointunut hänen läsnäolonsa, vaan ei noiden mieltä-ylentävien varoitusten tähden, sai suunvuoroa ja hiukan kumartaen virkkoi:
"No, no, te vain olette rinkelejä hakemassa, mummo, ja jaksatte yhä vielä elää huononakin! Niin, niin, surua ja huolta kyllä kestää, mummo. — Sanna, sen närekapula, johan lasket tuuleen kaiken lämpimän. — Olin juuri sanoa, mummo, että, kuten näette, huolet ja kiusaukset ovat minulla jokapäiväisenä ruokana, ja loppuna kaikesta on vaan kerjäläissauva."
"Älkää häväiskö Jumalaa, herra Gyllendeg", jatkoi taas mummo, "syntiä tuommoinen puhe on. Eikö Herra ole antanut teille kylliksi tämän maailman rikkautta ja suuruutta, täyttänyt teidän elosalvonne ja vähällä tehnyt teidät kaupungin raatimieheksi? Mitäpä hän sen enempää voisi tehdä viinamäessänsä? Mutta te kasvatte vaan metsä-viikunoita, herra Gyllendeg; minä olen vanhempi teitä ja saatan kyllä sanoa, että te puhutte kuin hullu."
Herra Gyllendeg pelkäsi ehkä liiankin kauaksi jäävänsä mummon saarnanaiheeksi, ehkäpä myöskin luuli olevansa oikeassa, ja otti sentähden rinkelin, punnitsi sitä kädessään ja sanoi suuttumuksen ja valituksen sekaisella äänellä:
"Kuka puhuu hullun tavalla? Te ette tiedä, mitä tämmöinen rinkeli minulle itselleni maksaa, mummo, te ette sitä tiedä. Vai luuletteko, että vehnäjauhoja sataa meidän aikoinamme kuin lunta tai että sahramia kasvaa apilaan seassa niitylläni, jota Jumala suojelkoon kiusankappaleistamme?"
"Sitäkö luulisin, herra Gyllendeg", vastasi vanhus äänellä, joka selvästi ilmasi, miten iloissaan hän oli, kun vihdoinkin sai soveliaan tilaisuuden kertoa jo kylliksi kauan ja vaivalla salatun uutisensa, "luulisinko sahramia kasvavan teidän niityllänne? Enpä ole nähnyt sahramia kasvavan semmoisillakaan niityillä, jotka saavat rauhassa olla; sitä vähemmin — mutta tiedänhän itse, mitä tiedän; kyllä se aikanaan kuuluksi tulee, herra Gyllendeg." — Niin sanottuaan otti hän hameensa taskusta vaskisen nuuskarasian ja pisti siitä hitaasti hyvän panoksen nenäänsä, samalla katsellen niin veitikkamaisesti, kuin huonoilla silmillään saattoi, herra Gyllendegiä, ja jatkoi sitte: "Vai sahramia! Kiittäkää Jumalaa, jos sinne jää heinänkään kortta lammas-raukoillenne, herra Gyllendeg, kun rehtori sinne kerran on laskenut vasikkansa; muuta en sano."