Päivä kuitenkin jo alkoi hämärtyä, ja sumu, lokakuun illan tavallinen kumppani, levisi vähitellen veden pinnalle, ainoastaan hiljalleen liikkuen eteenpäin yhä vähenevässä tuulessa. Ei ollut enää varaa tuhlata aikaa, niin että ukko oli juuri laskemaisillaan pois rannasta huolimatta enää odotella viipyviä matkakumppaneja, kun hän äkkiä kuuli odotellun rouvan raskaat askeleet ja tunsi hänen helakan äänensä:

"Voi surkeaa, jos teillä, serkku Flygerman, on sydäntä narrata minua. Olikohan se nyt ukko itse, ihan hän se, raukka. Näittekö hänet kannella? No herranen, jospa hän onkin ehkä sairas ja saa pysyä kajuutassa. Muuten pitää hän sinistä nuttuansa, jossa on suuret messinkinapit, ja punainen huopahattu päässä ja vanha piippunysä suussa — hyi! Minä nuuskaan itse enkä kärsi noita savutorvia. — Hyvää iltaa, raatimies, hyvää iltaa, lapsi-parka, oletko sinäkin täällä ja odottelet ukkoasi? Jumala sinua lohduttakoon, mihinkähän hän lienee joutunut. Mutta voi surkea, miten pieni tuo vene on, tokkohan se kannattaa neljää henkeä?"

"Astu veneesen, sisko, niin saat sitte puhua enemmän", sanoi vanhus ja auttoi kursailematta lihavan rouvan alukseen, joka horjahteli tuon mahtavan painonlisäyksen alla. Kohta oli seurue hyvän palan päässä rannasta, ja yhtä pätkälle oli rouva Märsi jo ehtinyt purjehtia lorutulvassaan eikä puheesta näyttänyt koskaan loppua tulevan, päinvastoin se kaikilta muilta riisti sanankin virkkamisen tilaisuuden, jopa halunkin. Tässä ehdimme kumminkin esittää ainoastaan muutaman pisaran tuosta sanojen rankkasateesta eikä enempi olisi soveliastakaan, koska olemme vakuutetut, että se kokonaan vallalle päästessään hukuttaisi tulvallaan lukijan. Herra Flygermania kohtaan se ensin kääntyi:

"Ai, ai, miten hienoissa vaatteissa te, serkku, lähdette ulos pakkaseen", sanoi rouva, "Jumala varjelkoon ketään vilustumasta minun tähteni. Kääntäkää ylös nutun kaulus; olettehan koko ajan pidelleet korvianne. Voi sitä korvansärkyä, kun se oikein kiusaa ihmistä, on vähällä halaista koko pään. Minä nyhdätin kolme hammasta viime vuonna ja tänä vuonna yhden, niin että kyllä tiedän, miltä pakotus tuntuu. Katsokaahan, katsokaahan vaan, miten hän irvistelee, ja ihan varmaa ja totta se on, että voi hyvän iloisuutensa menettää vähemmässäkin vaivassa. Jumala suokoon Märsin, ukko raukan, päästä kaikista syysmatkansa seurauksista, jos hän nyt todellakin tulee kotiin. Eikä sinulla, lapsi parka, ole ketään tavattavana. Herra armahtakoon kaikkia, joiden pitää luottaa vesiin ja tuuliin — huh, miten vene kallistelekse — ei sinne joudu ainoastaan yksi vaan kaksi ja kolme ja satoja. — Mutta sinun pitää nähdä unia, sisko, eipä voisi uskoa, miten suuri apu on unista. Joka kerran, kun Märsi on tullut, olen minä nähnyt unta hänestä, vaikka se kuuluu kummalliselta; mutta se on ihan totta. Niinkuin viime yönäkin, Herra armahda, kun olen paraillani nukkumassa ja Anna vieressäni sängyssä, olen menevinäni aitasta ottamaan lihaa, ja kun nostan kantta, seisoo Märsi tynnyrissä ja sanoo: terveisiä Köpenhaminasta, mamma! Nyt näemme, mitä se merkitsee. — Mutta johan nyt tulee ihan pimeä, hyvät herrat, ja emmeköhän saata purjehtia kivelle ja hukkua kaikki tyyni."

Tosiaan olikin jo pimennyt niin, että raatimiesvanhus alkoi epäillä, tokko laivaa enää löytyisikään. Ja vielä suurempi syy oli luulla kapteenin jo ehtineen laskea ankkuriin ja lähteä maallepäin; sentähden hän kaikin tavoin koetti estää sitä ikävää sattumaa, että purjehtisi hänen veneensä ohitse sitä huomaamatta. Niinpä hän kaikki ne sekunnit, jotka sai anastetuksi puheliaan matkakumppaninsa loruamiselta, käytti hyvin tarkoin kuunnellakseen puheen ääntä tai airojen loisketta laajalta sumunpeitteiseltä vedenseljältä.

Kun ei hisaustakaan kuulunut ja matka niiden laivojen tavalliseen ankkuripaikkaan, jotka joko vastatuulen tai pimeän tähden eivät voineet laskea sataman sisempään lahdekkeesen, oli liian pitkä ja vaivaloinen kulkea näin myöhään iltasilla, muutti raatimies ensimäisen aikeensa ja päätti laskea maalle, josta odotellun veneen saattoi yhtä varmasti huomata kuin sluupistakin. Se oli niemenkärki, jonka ohitse satamaan pyrkivien laivojen täytyi laskea, mutta siinä oli myöskin vartavasten sluupeille laitettu silta, josta monikin ulompaa tuleva nousi maalle, jos katsoi paremmaksi jatkaa matkansa kaupunkiin jalkaisin kuin käsivoimin soutain sinne ponnistella.

Sille niemelle laski nyt arvoisa perämies seuransa, jättäen heidän omaan valtaansa viipyä siellä tai lähteä astumalla takaisin. Nyt sattuikin niin, että tuskin ehdittiin nousta sillalle, kun yleiseksi iloksi kuultiin ripeätä aironloiskerta jostakin lähestyvästä veneestä. Kohta arvattiin, kuka tulija oli, ja herra Flygerman, joka ei ollenkaan vihannut iloista hämmästyttämistä, jos vaan itse semmoisen milloin keksi, unhotti toimimis- ja järjestelemishuvin tähden vanhan rouvan puheliaisuuden, tarttui häntä käteen ja talutti häntä niin lähelle sillan reunaa, kuin häntä suinkin sai menemään.

"Seisokaa tässä", sanoi hän, "ja olkaa hiljaa hetkinen, jos on mahdollista. Jos vene aikoo ohitse, huudamme sille, mutta jos se tulee tänne, niin ottakaa ukkonne vastaan niin pian, kun hän vaan saa jalkansa sillalle. Onpa ennenkin toimitettu samanlaista kujetta ja astuttu väsyksiin sitä järjestäessä."

Kädenpuserruksella ilmoitti rouva Märsi sekä tajuavansa, mistä oli puhe, että olevansa siihen ihan mieltynyt. Hän pysyi paikallaan, asetteli pumpulilla sisustettua leveää palttoansa, pyyhki nenäliinalla suunsa ja nenänsä, pyyhkäsi otsalle pudonneet hiukset jälleen ylös ja laitteli, pimeästä huolimatta, itseään niin sieväksi kuin suinkin.

Komentosana kuului aironloiskeen seassa sluupista, soutu lakkasi, ja kohta kunnon rouva näki veneen päällikön hämärän muodon vieressänsä sillalla.