Viinaan tuosta Munter suuttui, ain' ol' uuras, nopsa kanssa. Ensi kahakassa puuttui luoti hänen olkahansa. Döbeln kuulan vinkuvaisen kuuli: 'Pojat, kuka sai sen?'— Munter olkapäätään kaappas, virkkoi: 'tuostahan se raappas.'
Tuskin lientyi haavan vaivat, taas käv' onni ankaraksi kasakat kun vangiks saivat, juosta sai hän virstaa kaksi kilpaa arovarsan kanssa leve'illä jaloillansa, kunnes uljaat veikot tästä taas tok' auttoi pälkähästä.
Rinta huokui, hiki juoksi, kun hän melkein viimeisillään taas pääs omiensa luoksi; vaan ei tuosta ollut millään. Kumppalit huus ilkkuin vielä: 'Lämpisitkö? Taisi tiellä juoksu käydä keveästi?'— Munter vastus: 'Välttävästi!'
Kenraal' Armfelt lyötiin kerta; silloin lippuamme likin oli Munter, vuosi verta; hän se lipun pelastikin. Nytpä sai hän vihdoin kanssa rahan rehtiin rintahansa; Munterill' on vanha viisi, virkkoi tuohon vain: 'No hiisi!'
Näin hän vakaast', uljahasti, niinkuin kahakoissa noissa, liikkui viimeisiinsä asti, kasvaen vaan kunnioissa; harmaa ol' jo parraltansa, niukemp' ehkä lauseissansa, vaan kun sauhuun, liekkiin lähtiin, samaks kuoloon asti nähtiin.
Oli muuan kevät-ilta, vanha äiti leiriin tuli, silmä vettyi Munterilta, jäykkyys hältä kaikki suli; ääneti hän aamuun asti katsoi ämmään hartahasti. Täältä kun on poika mennyt, äiti kuollee murheesen nyt.
Munter siinä kaiken yötä hymyillen vaan istuskeli, kuuntel', antoi kaikki myötä, kunnes eukko varoitteli: 'Poika kulta, liiku huolla, väistää paremp' on kuin kuolla!' Näin kun lauloi vanha rastas, 'Eihän toki!' Munter vastas.
Mut ol' luoti hällen tehty, loppu joutui, tuli turma; vaiheissamme Munter nähty myötä ain' on, nyt vei surma. Karskina viel' eilen eli, mälliänsä pureskeli vartiona kenraalille, missä oltiin neuvosilla.
Päiväkäsky kertoi juuri, kuinka herrain pöytään kieppas viuhahtaen pommi suuri, puhevallan ottaa sieppas. Tulen tuttu vanhastansa, Munter sylkee kourahansa, kiinni koppaa, alkaa tuosta mokoman kanss' ulos juosta.
Oven sai hän auki sille, sen jo porstuaankin saatti, vaan kun pääsi portahille, lensi pirstoiksi kranaatti. Siin' ol' äijän töitten loppu, vaan ei vielä tullut hoppu; maaten siinä mullin, mallin, Munter virkkoi: 'Hiis vei pallin!'