Tähän hetkeen uuden tään soturin povi tyynest' aaltosi vaan; mut kuultua nyt sanat kenraalin järähtääpi se pohjiltaan.
Ikinään ei riemua ollut hän edes maistanut varkaisin; jo lapsena kolkkoudess' elämän oli jäätynyt kyynelkin.
Enskertaa miehen nyt sydämeen kevät-aurinko pilkehtii, sulaneista nyt lähteist' ehtimiseen vedet uhkuen tulvehtii.
"Ja jos murheess', onnessa olla saan mies joukossa sankarien, sotahan olen valmis ja kuolemaan; sois Herra jo huomenna sen!"
VELJEKSET.
Sua Wadenstjernan nimi kauhistaa? Tarua julmaa tarkoitat, ma pelkään: kuink' elon myrskyss' etsein valkamaa käy veli, mutta veli karkoittaa takaisin hänet tuiskuhun yön selkään.
Meneppä Joutsijärven tiennoillen, taloa siellä ikäkoivut varjoo; jos synkk' on yö tai päivä valoinen, majahan käy vain, suojaa vieraallen Juhani Wadenstjerna vanhus tarjoa.
Totisen uskon, suoran sydämen hänessä huomaat ensi katsannolla, ja hyv' on olla sun, niin rauhainen kuin alla oman kotikatoksen ja oman isän turvissa on olla.
Yht' älä nimeä sä lausu vaan, se muistost' ikipäiviks haihtukahan: hän valmis kaikkea on kuulemaan, mut Viaporia jos mainitaan, on rauha poissa, myrsky valloillahan.
Mik' ennen lumos hänen sydäntään, maa, kansa, kansan kunto, voima, väki, mik' intoon nosti hänen henkeään, tuon vuoren hautaan kaikki häpeään ja pilkkaan, sortoon poljetuks hän näki.