HENKI.
Oot oivaltamas hengen heimolainen,
Et mun!
(Katoo.)
FAUST, (lannistuen).
En sun?
Ma Luojan jäljennös!
En sunkaan vertojasi.
(Ovella kolkutetaan)
Oi surma! … kuulen … tuo on famulus!
Savuna haihtuu autuus kulta!
Kaikk' ilmestykset suuret multa
Pilaapi kuivan imarrus!
(Wagner yönuttu yllään, yömyssy päässään,
lamppu kädessä. Faust kääntyy nuivasti).
WAGNER.
Anteeksi! kuulin teidän deklamoivan —
Kai kreikkalaista murhenäytelmää?
Ma soisin oppivan' sen taidon oivan,
Se nykypäivin hyödyttää.
Oon kuullut — liekö totta siltä? —
Ett' oppimist' on papin aktööriltä.
FAUST.
Miks ei, jos pappi on komediantti,
Kutenka käykin ehkä toisinaan.
WAGNER.
Museeossain kun ain' oon arrestantti,
Enk' urki maalimaa kuin juhlin vaan.
Ja kaukosilmin, hajamielin,
Kuink' ohjaisin ma sitä tenhokielin?
FAUST.
Mit' ette tunne, älkää tavoitelko;
Hetteenä sielust' uhkuaa
Se alkuvoiman aateselko,
Mi syöntä, korvaa lumoaa.
Te liemiänne ihmisille
Herkuista muiden keitätte,
Ja köyhän liekin virehille,
Puhutte hiiluksestanne!
Apinja, lapsi kiitostaan —
Jos mielitten — voi tuosta suoda!
Vaan mik' ei sydämestä vuoda,
Sydäntä ei se voita milloinkaan.
WAGNER.
Puhuja taidostaan saa mainehen;
En kauas päässyt oo, ma tunnen sen.
FAUST.
Ei auta häntä vilpin kiel'.
Hän kalskukaapun riisukaan!
Ei sievistele terve miel',
Ja löytää sentään sanojaan.
Kell' lausumaan on into tosi,
Ei koru-lauselmaa hän kosi.
Puheenne sievät, joissa leikellään
Helyiksi mailman kiiltopapereita,
On kalseat kuin tuuli syksysään,
Mi kahistaapi lehtiä kuivuneita.