Ranskalaisten mentyä opinnot jatkuivat isän johdolla; poika harjoitti esim. matematiikkaa, muusiikkia, piirustusta, englannin, jopa hepreankin kieltä. Pitääkseen muistissaan monet kielensä, sepitti hän romaanintapaisen keskustelun seitsemän sisaruksen välin, jotka puhuivat kukin omaa kieltänsä; niinpä vanhin veli puhuu saksaa, yksi veljistä on pappi ja puhuu latinaa ja kreikkaa, kolmas on kauppias ja haastelee englantia j.n.e. Hänen ensimmäisiä tuotteitaan oli myös pipliallinen laulu Joosepista ja hänen veljistään. Göthessä tuleva mies pääpiirteiltään jo kuvautuu lapsessa. Jo silloin ilmestyi hänen luonteensa pääomituisuudet, nimittäin: varsin monipuolinen, kekseliäs, ylpeä, vaikutuksille hellänherkkä, huikenteleva henki, joka kuitenkin aina osaa vaikutelmiansa hallita niihin hukkumatta; keskellä tunteiden kuohua selvä järki, itsensä hillitsevä ja sääntelevä mieli. Ja — tehdäksemme vertailun täydelliseksi — jo nuorukaisena tunsi hän sydämessään lemmen ilot ja surut. Suhde Gretcheniin — niin oli tytön nimi — sai sentään pian surullisen lopun, kun Gretchen ei voinut nuorelle ihastelijalleen antaa muuta kuin sisaren ystävyyttä. Katkeran surunsa unhotti Wolfgang pian kirjoissaan ja luonnon ihanassa helmassa, mutta tytöstä sai hän sittemmin esikuvan Faustinsa Gretchenille. —
V. 1765 tuli Göthe Leipzigin yliopistoon, jossa hän kohta innolla alkoi harjotella erittäinkin filosofiaa ja lakitiedettä. Pian suuttui hän sentään sydämestään kumpaankin. Kuuluisa kohta Faustista luultavasti kuvailee hänen omaa silloista mielialaansa tässä kohden:
Siis, veikkoni, ensi paikallen
Collegium logicum pankaatten!
Se hengen hyvin äkseeraa
Ja Spanjan kenkiin pingottaa,
Jott' aatos hiipis hiljaa vaan
Ja varovasti radallaan,
Eik' itsepäisenä hairahtais
Ja ristin rastin reutoa sais.
Nyt kauan teille neuvotaan,
Mi kävi teilt' ennen kerrassaan,
Niin hyvin kuin syönti, juominen,
Ett' yks' kaks' kolm' on tarpehen j.n.e.
Ja sitte saatte ahkeraa
Myös Metafysiikkaa harrastaa,
Kaikk' ymmärtää, niin mointakin,
Mik' ei mahu ihmis-aivuihin.
Jos käy tai ei käy — kaikillen
Kyll' ilmestyy sana tenhoinen j.n.e.
Ja lakitieteestä:
Sen opin laidan tiedän kylläkin.
Nuo lait ja asetukset vierii
E'espäin kuin tauti saastainen,
Paikasta paikkahan ne kierii
Ja suku ne jättää suvullen.
Typertyy järki, kiusaks' suoja muuttuu…
Voi! miks' oot myöhän syntynyt!
Vaan oikeudet myötä perityt —
Ihanpa ne jo meiltä puuttuu! —
Luentosalit siis Göthe jätti. Sen sijaan hän koko nuoruutensa kiihkolla syöksihe hurmaaviin huveihin ja elämän kuumimpiin kuohuihin, hyppäsipä usein senkin rajain yli, mitä katsottiin sopivaksi. Nautintojen pyörteestä haki hän tyydykettä sielulleen ehkä senkin vuoksi, että hän samaan aikaan oli alkanut epäillä runollista henkeänsä. Onnellinen sattuma johti hänet taas löytämään itsensä ja hengettärensä. Hän rakastui erääsen Anna Katariina Schönkopf ("Käthchen") nimiseen nuoreen ihanaan neitoon, joka myös vastasi hänen tunteisinsa. Jonkun aikaa ylioppilas sitte leijui lempensä kultapilvissä, mutta rakkaus, jonka paras virike on toivo ja epätieto, menetti huikentelevalle mielelle paraan viehätysvoimansa, sitte kun hän tyynesti sai omistaa ikävöityänsä. Nyt hän kiusaili kunnon tyttökultaa jos joillakin epäluuloilla y.m., kunnes Käthchenin rakkaus sammui mielipahan kyyneliin ja nuorten väli auttamattomasti rikkui. Göthe katui kevytmielisyyttänsä katkerasti, ja sydänsuru herätti hänessä taas runonhengen. Hän sepitti näytelmän "die Laune der Verliebten" (rakastuneiden oikut), jossa hän tietysti muutetuin nimin, pääasiallisesti kuvaili omaa ja Käthchenin välistä lempisuhdetta. Seikka on omituinen ja ilmaisee selvästi Göthen koko tulevaista runoilu-suuntaa. Hänen runoelmansa lähtevät aina omasta kokemuksesta, kumpuilevat runoilijan sisimmästä sydämestä, kuvastellen ihanteellisesti mitä hän itse on elänyt, kärsinyt, tuntenut. Runoelmat ovat siis lähimmässä yhteydessä runoilijan elämän vaiheiden kanssa, ne ovat tavallaan runollisia "synnintunnustuksia". Kun siis joku tapaus tai seikka syvästi oli liikuttanut hänen mieltään, muodostui se hänen sielussaan runolliseksi kuvaksi, jonka esiintuomalla hän samalla vapautui noista sydäntä sortavista tunteista ja saavutti entisen mielen-tyyneytensä. Muuten die Laune d. Verl. selvästi näyttää vasta-alkajan käsialaa; se on laadittu tuohon hempeään italialaiseen paimenlaulutapaan, jossa rakastuneet pitkissä puheissa surkein suin laulavat lempensä suruja ja iloja. Enemmin luomis-neroa osoittaa jo samaan aikaan sepitetty näytelmä "Die Mitschuldigen", joka kuvaa yhteiskunnallisen elämän yö- ja varjopuolia, joihin Göthe oli Leipzigissä tutustunut. Mallina oli Molière.
Nyt oli siis Göthe astunut runon uralle. Ja millainen oli hänen runollinen suuntansa ja henkensä? Se oli kerrassaan realinen, objektiivinen. Sen hän jo osoitti sillä, että runoili itse elämiänsä vaiheita, omia kokemuksiaan. Mielikuvituksen siivillä lentäessään hän ei koskaan jättänyt silmistään luontoa, elämää, todellisuutta. Saksan runoilijat yleensä, niinpä esim. Schiller, ovat subjektiivejä, idealisteja. Sitä Göthe ei ollut. Hän ei tahtonut tyrkyttää luontoon niitä näitä omia abstraktisia aatteitaan, hän ei jyrkästi erottanut henkeä ja ainetta toisistaan, vaan juuri aineessa, luonnossa, elämässä näki hän hengen ja aatteen asuvan. Hänestä oli todellisuus ideaalin ulko-ilmestymä, jumala kaikkisuuden sielu. Sentähden pyrki hän aina tuntemaan luontoa sen todellisuudessa, rikkaudessa ja kauneudessa, näkemään sitä silmästä silmään eikä oman fantasiiansa usvien kautta, joka antaa vääristellyn kuvan luonnosta. Siitä voi selittää sen melkein intohimoisen rakkauden, jolla Göthe koko elämänsä tutki luonnontieteitä; tiedemies siinä raivasi alaa runoilijalle. Hän tahtoi nähdä olot ja ihmiset juuri niin kuin ne ovat. Sentähden hänen henkilönsä aina ovat tosi-ihmisiä hyveineen virheilleen, ne eivät ole sumusta ja auringon-paisteesta kudotuita puolijumalia eivätkä myöskään paholaisia, vaan ne ovat ihmisiä; kaikkea epämääräistä, haamuntapaista, pilventakaista hän suorastaan inhoo. Tämänpä objektivisuuden vuoksi usein sanotaan Göthen enemmin olleen kreikkalaisen kuin saksalaisen hengeltään. Sama suunta ilmestyy myös kielessä; se on vilkasta, elävää, sointuvaa, mutta vertauksia ja kuvallisia puheita vailla. Göthe ei sano, minkä näköinen asia on, vaan mikä se on. Toisin Shakespeare, tuo muuten suuri realisti, joka uhkuu mitä rohkeimpia kuvia ja vertuita.
Innolla rupesi nyt Göthe harrastamaan runollista kasvatustaan. Ahmimalla luki hän runoilijoita, esim. Molière'ä, Corneille'a, Shakespeare'ä, sekä saadakseen runouden teorian selväksi, Winckelmanin ja Lessingin teoksia, erittäinkin tämän Laokoon'ia, jota hän nimitti "valonsäteeksi pimeiden pilvien halki". Siitä oppi hän m.m., että runoja toimii mielikuvitusta varten, eikä, kuten kuvaileva taideniekka, ulkoaisteja varten, joten runojalle kelpaa rumatkin esineet eikä vaan puhdas kauneus, jota kuvaileva taideniekka suosii. Samaan aikaan hän piirusteli Öserin johdolla ja oppi "käyttämään silmiänsä", kuten itse sanoo sekä löysi siten "tien totuuteen ja kauneuteen". Olo Leipzigissä loppui kuitenkin äkkiarvaamatta kovan taudin kautta, jonka Göthe sai kaikellaisesta rasituksesta. Ruumiillisesti ja henkisesti riutuneena palasi hän v. 1768 isänsä luo, joka kylmäkiskoisesti otti poikaansa vastaan. Pitkä sairauden aika vaikutti hyvää runoilijan hengelliselle elämälle. Hän avasi koko sielunsa hurskaalle neiti von Klettenbergille ja tämän johdolla hän loi syvät silmäykset uskonnolliseen tunne-elämään. Uskonto sai toistaiseksi etusijan hänen elämässään, hän luki paljo uskonnollisia kirjoja ja miettipä muutella kristinuskoa uusplatoonisten aatteiden mukaan.
Noudattaakseen isänsä tahtoa läksi Göthe v. 1770 Strassburgin yliopistoon jatkamaan lainopillisia lukemisiaan. Nyt onnistuikin hän paremmin, niin että jo vuoden päästä suoritti oikeudentohtori tutkinnon. Mutta muutoin olivat hänen harrastuksensa vielä hyvin hajannaiset. Hän luki rinnakkain lakitiedettä, luonnontieteitä, vanhoja ja uusia runoilijoita, uskontoa, mystiikkaa, filosofiaa, etenkin Giordano Brunoa. Tästä usvasta vähitellen selvempi ura aukeni hälle, kun hän tutustui runoilija Herderin kanssa, joka hiljan Klopstockin ja Lessingin kanssa oli perustanut uuden runosuunnan vastakohdaksi vanhalle ranskalais-klassilliselle suunnalle. Herderin seura vaikutti Götheen syvälti. Hän oppi erottamaan, mikä runoudessa on ikuista, mikä ajallista ja satunnaista, hän vapautui ihailemasta Ranskan kirjallisuutta ja rupesi sen sijaan tutkimaan Homeeria, Shakespearea, Ossiania, Raamatun runoutta sekä saksalaista kansanrunoutta keskiajalta. Göthe oppi, että runous ylipään on kansallislahja, eikä mitään hienohenkisten sivistyneiden ylöllisyystavaraa. Runoja laulaa vaan selvinä säveleinä julki mitä kansan povessa hämärästi polttaa ja sykkii. Symbolina runoilijan silloisesta saksalaisinnosta sopinee myös pitää sitä ihailevaa kunnioitusta, jolla hän katseli Strassburgin komeaa münster'iä eli kirkkoa, tuota germanisen hengen mestari-luonnosta. Innostuksessaan kirjoitti hän teoksen "Von der deutschen Baukunst". Samaan aikaan tutustui hän myös noihin ventosaksalaisiin taruihin Faust'ista ja Götz von Berlichingen'istä. Muuten runoilijan Strassburgin-aikaa suuresti sulostutti hänen rakkautensa Friederike Brion'iin, joka oli papintytär sieltä läheisyydestä. Tämä, ehkä suloisin ja ylevin niitä monia naisia, jotka luovat ohimenevää valoaan Göthen elämäntielle, antoi sydämensä nuorelle runoilijalle, ja hänessä siitä syntynyt ylönpaltinen onnellisuuden tunne loi uuden lennon hänen lyyriselle runoudelleen. Mutta runoilijan rakkaus väljähtyi pian — ja ajan sumuihin haipuu silmistämme tuo ihana naishaamu, joka kyllä olisi paremman kohtalon ansainnut. Kaipauksella eriämme hänestä.