Ah! voi!
Sen sortanut oot,
Sulo-maaliman,
Käsin ankarin.
Se raukevi pirstoihin.
Sä puol'jumal' oi! sen murskaat!
Mityyden maille pirstat viemme,
Ja hurskaat
Soi itkuvirret kaunihista.
Oi, mahtavin
Sä maallisista,
Kahtakin
Suloisemmaksi jälleen tuo
Sun povesi pohjaan luo!
Ja uutta elämää
Aloittaos
Sä riemumielin,
Ja laulun nuorennos
Soikoon sointokielin!
MEFISTOFELES.
Nuo laulajat
Mun on tenavat.
Kuules neuvoja näppäröitä
Huvituksia koittamaan ja töitä!
Erakkuudestas,
Jok' aistisi, mantosi hyytää,
Ulos loitommas
Sua vietellä ne pyytää.
Et saa sä olla tuskais teuras,
jotk' elämääs syö lailla korppien!
Voit nähdä, vaikk' ois kurjaakin sun seuras,
Ett' ihminen oot keskell' ihmisten.
Ei siksi, että aikoisin
Sua työntää roskajoukkioihin;
En kuulu mailman mahtajoihin,
Vaan jos elos retkihin
Mun liittoa mielit käyttää,
Sun toivosi tahdon täyttää;
Heti suostun sun omanas,
Sun kumppalinas
Joka riemun hankintaan,
Sua palvelemaan jopa orjailemaan.
FAUST.
Vaan minkä vaadit palkinnon?
MEFISTOFELES.
No, siihen vielä pitkä aika on.
FAUST.
Ei! itsekäs on perkele.
Jos jotakin hän palvelee,
Sit' ei hän suinkaan Taivaan mieliks' tee.
Siis ehtos lausu säntilleen!
Tuommoinen renki vaaran tuopi huoneeseen.
MEFISTOFELES.
Sitounpa täällä sulle palveljaksi.
En pientä vihjaustas laimin lyö;
Mut tultuamme täältä tuonnemmaksi,
Sun pitää mulle tehdä sama työ.
FAUST.
En huoli noista tuonen maista.
Tää mailma ensin raunioiksi raista!
Tuo toinen sitte syntykään!
Kas tästä maasta nous' mun kaikki riemut,
Valaispa tuskiain tään aurinkoisen liemut.
Kun niistä ollaan erillään,
Niin tulkohon mit' ikänään!
En jaaritusta kuulla huoli,
Kyteekö Tuonelankin yöss'
Viha ja lempi, liekö myös
Aloilla noilla ylä- ja alapuoli.
MEFISTOFELES.
No tuolta kannaltas tuon hirvinnetkin.
Käy liittohon — ja vielä näinä hetkin
Saat ihmeen kummat nähdä riemuiten.
Suon sulle, mit' ei saanut ihminen.