Göthen monet muut pienemmät runoelmat täytyy meidän jättää sikseen, päästäksemme suoraan silmäilemään hänen pääteostaan Faustia. Kuitenkin mainittakoon sitä ennen se katkera suru, joka kohtasi häntä, kun Schillerin kuolema katkaisi heidän ystävyysliittonsa v. 1805. G. menetti siinä omien sanainsa mukaan "puolet omaa olentoansa". Kauan aikaa eli hän kolkossa yksinäisyydessä eikä kyennyt mitään luomaan. Vihdoin hän ystävänsä muistoksi kirjoitti kauniin epilogin tämän "kello-lauluun."
1806 julkaisi Göthe ensi osan Faust'ia, jota hän oli kirjoitellut pitkin elämäänsä. Jo Strassburgissa päätti hän verhoa oman elämän-historiansa tämän vanhan sadun muotoon. Hän on siitä luonut nykyajan ehkä suurimman runoelman, "jumalallisen näytelmän", jossa viljalta vilisee ja soipi korkeita, ihmeteltäviä aatteita. "Faust tenhoo joka ihmissielua ikuisen ongelman (probleemin) vastustamattomalla viehätysvoimalla ja ääreti vaihtelevan moninaisuuden suloudella. Siinä on mikä vaan ihmishenkeä liikuttaa: intoa, viisautta, viisastelua, hullutusta, salaperäisyyttä, rakkautta, sulosäveliä, uskonnollisuutta, epäilystä, taikaa, ivaa, pilkkaa, ei ole ihmistunteiden soittimessa kieltä, mi ei soisi mukaan, ei säveltä sydämen, mi ei helähtäisi. Se kuvastaa samalla henkisen olemuksemme syvää probleemia, elon korkeimpia kyselmiä sekä yhteiskunnallisen elämän kirjavia kohtauksia. Siinä sen viehätys." — Faust janoo totuutta, hän tahtoo ymmärtää elämän, mailman ja ihmisen syvimpiä juuria myöden, hän on ihmishenki joka taistelee, henkisen olemuksemme rajain yli päästäkseen. Mutta turhaan. Tieteet eivät selitä hälle olemuksen ongelmoita, ne eivät viihdytä hänen kaipiotaan — hän palajaa niistä vihdoin inholla. Hän hylkää järjen ja tieteen — "ihmisen paraat lahjat," ja heittäytyy epätoivon ja epäilyksen valtaan. Kun hän näin on joutunut negatiiviselle, kieltoperäiselle kannalle, ilmestyy kieltämyksen, epäyksen henki Mefistofeles, joka ei tunnusta mitään hyvää ja kaunista olemuksessa ja saastaisella ivalla vetää lokaan kaikki aatteet, kaikki mikä on pyhää ja ylevää. Faust antauu hänelle ja Mefisto avaa Faustille aistillisen mailman täynnä hekumaa ja nautintoa. Sen mailman läpi hyrskyää Faust juoden hekuman maljan pohjasakoineen — mutta kaikki turhaan! Hengen jano sammuu siitä vielä vähemmin. Tosin rakkaus Gretcheniin antaa hänelle hetkeksi autuuden riemun, mutta se on kuumeentapaista, se väljähtyy kuin päihtyneen hurmaus, se on liian aistillinen ja jättää jälkeensä särjetyn sydämen ja sortuneen onnen savuavat rauniot. Loppupäätökseksi jää vaan elämän mitättömyys. "Faust on epätoivon tuskallinen huuto elämän tyhjyydestä." Göthe on siis esittänyt ongelman, ratkaisematta sitä. — Vanhoilla päivillään liitti Göthe Faustiin toisen osan, joka on täynnä hämäriä allegorioja ja on vaikea ymmärtää. Siinä Faust vihdoin tyytyväisenä kuolee, kun tietää edistäneensä kansansa onnea. — Tähän lopetamme esitelmämme, mainitsematta enää muita vähempiä runoja ja teoksia. Göthe kuoli Weimarissa 22/3 1832.
Göthe on Saksan suurin runoilija, jopa mailman kirjallisuuden suurin ja yleishenkisin ilmiö Shakespearen jälkeen. Göthe ei kuulu mihinkään määrättyyn kouluun kirjallisuudessa. Hänen suuntansa oli hänen omansa; se oli puhtaan runouden ja kauneuden suunta, ja siitä syystä hänen muistonsa elää niin kauan kuin tosi runous ihastuttaa ihmissydäntä.
K. F.
FAUST.
OMISTELMUS.
Taas ilmestytte, haamut, häälyellen
Mun nähtäviin, kuin entispäivinän'.
Vaan, sydän, ootko altis hurmoksellen?
Pyydänkö vielä teitä jäämähän?
Ah, voitittenpa, luoksein tungeskellen!
Ja usvat haihtuu, silmin selvitän;
Ja tenhoviima luotanne kun liehuu,
Mun rinnassain taas nuoren tunteet kiehuu.
Iloisten päiväin muistot seuraa teitä,
Ja varjot armaat nousee sarjoittain:
Ens'-lemmen soipi katko-säveleitä,
Ens'-ystävyyskin elpyy rinnassain.
Ja eloni harhakkaita mutkateitä
Murheeni itkemään käy uudestaan,
Rakkaita kutsuen, joilt' toivo haipui,
Jotk' onnen pettämäisnä tuoneen vaipui.
Ne joille soi mun laulun' alkunaiset,
Ne näitä eivät enää kuulla voi;
Hajalle haihtui kaikki armahaiset,
Ja laulun' ensi kaiku tyhjiin soi.
Nyt kuuntelee mua oudot, muukalaiset;
Oon arka, jos ne kiitoksenkin toi.
Ja ket mua muuten kuuli riemumiellä.
Jos eloss', eksyilee nyt mailman tiellä.
Mun valtaap' ammon vieroiteltu kaipuu
Vakaihin, tyyniin henkimailmoihin,
Nyt laulu hiljaa soinnahdellen haipuu,
Kuin eeol-harppu, huokuu-sävelin.
Mä vavahdan ja lempeäksi taipuu
Mun mielen' jäykkä, sulan itkuihin;
Mit' omistan, se juur'kuin kauas haihtuu,
Min hukkasin, se todelliseks' vaihtuu.