MEFISTOFELES.
Kun, herra, taaski kerran lähenet,
Kysellen kuink' on laita maankin päällä,
Ja ylipään mua kyllä suvaitset,
Näet munki luonas terveisillä täällä.
Jos kaikki seurakin mua pilkkajais,
Ei kauniit lauselmat vaan luonnu multa;
Mun pathos varmaankin sua naurattais,
Ellei jo nauru jäänyt oisi sulta.
En taida tähdist', auringoista haastaa;
Näen vain, mi vaiva ihmismieltä raastaa.
Maan pikkujumal' ain' on yhtäläinen,
Kuin ensi päivänään, niin virmapäinen.
Paremmin mullassaan hän ehkä vois,
jos taivaan-tult' ei hälle suotu ois,
Tuot' älli-raukkoaan, jota käytellen
Petoa pedommaks' käy ihminen.
Hän on, jos Armollenne lausua niin voipi,
Sellainen kuin tuo sirkka pitkäkoipi,
Jok' aina lentelee ja nostaa jalkaa;
Pian vanha virsi heinikosta alkaa;
No, jos ees heiniss' ois hän alallaan;
Vaan joka paikkaa käy hän nokkimaan.
HERRA.
Siis eikö sull' oo asioita muita,
Kuin valituksia vaan ja kanteluita?
Maan päällä konsa mieltäs myöten käy?
MEFISTOFELES.
Oih! kurjaa siellä on ja parannust' ei näy.
Ihmistä painaa kolkon onnen valta;
Enemmin sortaa hänt' ei häijykään jo malta.
HERRA.
Tunnetko Faustin?
MEFISTOFELES.
Tohtorin?
HERRA.
Mun palvelijain!
MEFISTOFELES.
Niin totta! kyll' on palvelus tuo oudonlainen;
Ei hourun ruok', ei juoma ole mainen.
Hän paisuu pilvihin ja ilmalinnat laatii,
Ja hourintansa tuntee puolittain;
Taivaalta tähdet kauniimmat hän vaatii,
Ja maalta riemun korkeimman;
Lähintä vaitelee ja kaukaisinta —
Vaan siit' ei taltu tyrskyväinen rinta.
HERRA.
Jos palvelus maan öihin hairahtuu,
Se kirkkaudenkin kerran vielä saapi.
Niin tietää maamies: vehmas jos on puu,
Sen kultaheelmät vielä kaunistaapi.
MEFISTOFELES.
Tuon teiltä vietellyksi saan!
Pannaanpa veikkaa! Mun vaan, Herra siedä
Hänt' omaa tietän' hiljaa viedä!
HERRA.
Niin kauan kuin hän asukas on maan,
Saat koettaa häntä hairahuttaa.
Niin kauan eksyy ihminen, kuin pyrkii vaan.