MARGAREETA (jatkaa).
Lempii — ei — lempii —
Ei —
(Nyhtää viimeisen lehden, säteillen ilosta:)
Hän lempii mua!
FAUST.
Niin, lapsonen! suo kukan kuiskailla
Jumalais-enteenä: hän lempii sua!
Tiedätkö mit' on tuo? hän lempii sua!
(Pusertaa hänen kumpaakin kättänsä).
MARGAREETA.
Mua vavistaa…
FAUST.
Oi ellös vavisko! suo silmäni,
Käteni suo sun kättäs puserrellen
Sanoa sulle sanomaton tuo:
Toisiinsa vaipuneina sielut tuntee
Autuutta, jonka täytyy olla ikuisen!
Ikuisen! loppu toivon hukka ois.
Ei, ääretön! ikuinen!
(Margareeta painaltaa hänen käsiään, irtautuu ja juoksee
pois. Faust seisoo hetkisen mietteissään; sitten seuraa
hän häntä.)
MARTTA (tullen).
Jo pimenee.
MEFISTOFELES.
Ja meidän täytyy pois.
MARTTA.
Pyytäisin teitä viipymään tääll' yötä,
Jos naapuristo ei niin ilkee ois.
Niill' — luulen — ei oo muuta työtä
Kuin panetella
Ja naapureitans' urkiskella;
Ja vaikka koettais olla kuinkakin,
Sit' aina joutuu akkain hampaisin.
Parimme?
MEFISTOFELES.
Lensi puiston-tietä myöden,
Iloiset perhot leikkilöitä lyöden.