Ja koska aamu syttyy vuorten takaa,
sua, kaikkivalaiseva, tervehdän
ja koska kirkkauttaan taivas jakaa,
sua, kaikkiavartava, hengitän.
Ma mitä tiedän, tunnen maailmata, sen, kaikkein viisain, tunnen kauttas sun. Kun lausun Allahin ma nimet sata, niin liitän jokaisehen nimes sun.
JÄLLEENTAPAAMINEN.
Niinkö jälleen, armas tähti, vastahani rintas lyö! Poiesko jo tuska lähti, loppui erottava yö? Niin, sa olet rinnallani, elämäni, ainoinen! Kun ma muistan murhettani, nykyisyyttä vapisen.
Maailma kun muinoin kerran lepäs luona Jumalan, kaikui mahtikäsky Herran kautta kaiken olevan: Tulkoon! Tuskaa huokaavaiset ilman ääret raikuivat. Tolsistansa olevaiset kaaoksessa kulkivat.
Valo pimeydestä julki astui Luojan maailmaan, synkät alkuvoimat kulki eri teille toisistaan, ikuisuuden mykän mailla kulki kukin suunnalleen, kulki kaipausta vailla aavain yöhön hiljaiseen.
Kulki kaikki matkan loiton, yksikseen jäi Luojakin. Silloin ensi aamun koiton sytti voima Allahin. Aamurusko säteillänsä valoi riemun maailmaan. Olevaiset lemmessänsä etsi taasen toisiaan.
Lähestyä jälleen tohti mikä kuului yhtehen. Kääntyi tunne toistaan kohti, kääntyi katse toisehen. Kaikki, mikä eros kerran, yhtyi halki aavan, yön. Meille siirtyi voima Herran, siirtyi ihme luomistyön.
Aamun siivet, kautta vaivain luokses toivat, armas, mun, sinetöi yö tähtitaivain pyhän liiton solmitun. Riemuinemme, suruinemme oomme lapsia me maan. Soikoon sana: Tulkoon! — emme eroo enää milloinkaan.
(1815).