MARTTI. Oli eräs munkki meillä — siitä on nyt vuosi ja päivä — joka oli käynyt teitä näkemässä silloin kun teiltä kämmen oli ammuttu Landshut'in[8] piirityksessä. Kuin hän meille kertoi, mitenkä teihin koski, ja mitä syvää tuskaa te tunsitte siitä, että teidän täytyi nähdä itsenne vaivaiseksi kutsumukseenne, ja kuinka teille oli juolahtanut mieleen, kuulleenne miehestä, jolla myöskään ei ollut muuta kuin yksi käsi ja yhtä hyvin oli uljaana ratsumiehenä palvellut vielä kauvan, — ah, tuota minä en unhota koskaan!
Ne kaksi huovia tulee.
GÖTZ (puhuu niille salaa).
MARTTI (jatkaa sill'aikaa). Sitä minä en unhota koskaan, kun hän puhui jaloimmassa, yksinkertaisimmassa luottamuksessa Jumalaan: Ja vaikka minulla olisi kaksitoista kättä, eikä Sinun armosi minulle soisi hyvää, mitäpä ne hyödyttäisi minua? Niin minä voin yhdellä —.
GÖTZ. Niin muodoin sinne Haslach'in metsään! (Kääntyy Martin puoleen).
Jääkää hyvästi, arvoisa veli Martti! (Suutelee häntä).
MARTTI. Älkää unhottako minua, niin totta kuin minä en unhota teitä ikinä! (Götz pois).
MARTTI. Kuinka niin sydäntäni puristi, kuin minä näin hänet! Hän ei puhunut tuon kummempaa, ja kuitenkin voi minun henkeni erottaa hänen henkensä. On oikein imanne nähdä suurta miestä.
YRJÖ. Kunnian-arvoinen herra, te kai nukutte tässä meillä?
MARTTI. Voisinko minä saada vuoteen?
YRJÖ. Ei, herra! Min' en tunne vuoteita muuta kuin korvakuulolta. Tässä meidän majassamme ei ole olkia kaksisempaa.