RATSUMIES. Ollaan metsästetty! Ollaan saalistettu! Jumalan rauha, jalot rouvat!
ELISABETH. Onko teillä Weislingen?
RATSUMIES. Hän ja kolme ratsumiestä.
ELISABETH. Mitenkä se niin kävi, että te olitte, näin pitkään silmää näyttämättä?
RATSUMIES. Me väijyttiin häntä Nürnberg'in ja Bamberg'in välillä, hän ei vaan tahtonut tulla, ja kumminkin me tiettiin, että hän oli sillä matkalla. Vihdoin vakoiltiin hänestä vihi: hän olikin syrjäytynyt vähän ja istui rauhallisena Schwarzenberg'in kreivin pakeilla.
ELISABETH. Sen he myös mielellään tahtoisivat yllyttää minun miestäni vastaan.
RATSUMIES. Minä ilmoitin heti löytösen herralle. Ylös! ja me ratsastettiin oitis Haslach'in metsään. Ja sielläpäs oli ilveellistä: Siinä yöllä kun niin ratsastetaan, ikään yksi lampuri on paimenessa, ja viis' sutta suimistaksen laumaan ja hurtostaa vihmakasti. Sillä nauroi herra ja sanoi: Onnea, kelpo toverit! Onnea kaikkialle ynnä meille myös! Ja meitä kaikkia riemastutti tuo onnellinen enne. Niin jo ottaap' siihen tulee Weislingen, ratsastaa neljän huovin kanssa.
MARIA. Sydän väräjää minun rinnassani.
RATSUMIES. Niin kuin herra oli käskenyt, minä ja minun toverini takerruimme häneen, jotta oltiin, kuin yhteen kasvettunut nujakka, niin ett'ei hän kuontunut nousemaan, ei hievahtamaan, ja herra ja Hannu hyökkäsi huovien niskaan ja vannotti niillä oikein uskollisuus-valan. Yksi luiskahtipas karkuun.
ELISABETH. Olen utelias. Joutuvatko he pian, että minä saisin nähdä hänet?