FRANS. Adelheid von Walldorf.
WEISLINGEN. Hän! Minä olen paljon kuullut hänen kauneudestaan.
FRANS. Kuullutko? Tuo on pian sitä kuin te sanoisitte: minä olen nähnyt musiikia. Kielen kyky lienee siksensä mahdoton ilmaisemaan yhtä piirrettä hänen täydellisyyksistään, koska silmäkään, hänen läsnäollessansa, ei ole kyllin riittävä tarkoitukseensa.
WEISLINGEN. Et sinä ole enää kotonasi.
FRANS. Mahtaa olla sitä. Viime kerran kun minä olin näkemässä häntä, ei minulla ollut selvää tajua enemmän kuin juopuneella. Tai pikemmin, voinpa sanoa, minä tunsin siinä silmänräpäyksessä samaa, mitä pyhimykset, kun heille näytetään taivaallisia ilmestyksiä. Kaikki aistimet voimallisempina, korkeampina, täydellisempinä, ja kuitenkin kykenemättömät mihinkään toimeen.
WEISLINGEN. Sepä on harvinaista.
FRANS. Hän istui huoneessa piispan tykönä, kun minä olin hyvästillä. He pelasivat shakkia. Pappi oli sangen armollinen, ojensi kätensä minulle suudeltavaksi, ja puhui minulle paljon, josta minä en tajunnut tuon taivaallista. Sillä minä vaan katselin puhujan naapuritarta, joka oli silmänsä teroittanut pelilautaa tähystämään, niin kuin olisi jotain suurta temppua ongelmoinut. Hieno, väijyvä juoni suun ja posken ympärillä! Minä olisin hinnalla millä tahansa tahtonut olla se norsunluu-kuningas. Ylhäisyys ja ystävällisyys valtioitsi hänen otsallaan. Ja se häikäisevä kasvojen ja poven valkeus, ah, kuin sen tenhoa teroitti mustain hiusten varjo!
WEISLINGEN. Ne ovat sinusta tehneet täydellisen runoilijan.
FRANS. Niin siinä silmänräpäyksessä ainakin sitä minä tunsin, mikä luopi runoilijan: täysi, tyyten yhtä ainoista tunnelmaa täysi sydän! Kun piispa lopetti ja minä kumarsin, katsoi se ihanainen minuun ja sanoi: Minulta myös tuntemattoman terveiset! Pyytäkää häntä tulemaan pian. Häntä odottaa uudet ystävät; niitä halveksimaan hän ei tule, olkoonpa hän entisistä kuin rikas hyvänsä. — Minä yritin vastaukseksi sohmata jotain, mutta sydämen ja kielen välinen väylä oli sulussa, minä kumarsin. Olisin koko ajallisen omaisuuteni antanut siitä, jos minä olisin saanut luvan suudella hänen pikku sormensa päähyttä! Juuri kun minä niin seison, sattuu piispa nyrväämään yhden talonpojan lattialle; minä sitä nostamaan ja kosketan siinä tuon naisen verho-lievettä, — sekös mua säräytti kautta joka jäsenen, enkä tiedä, mitenkä minä lienen mennyt ovesta ulos.
WEISLINGEN. Onko hänen miehensä hovissa?