TOINEN RATSUMIES. Onhan teitä kaksi kahta vastaan. Ja meill' on kiire pois. Äijöö! (Pois).
SIEVERS. Aika hönkköjä, nuo ratsurit! Joll'et niille maksa, ei ne avuks' läimäise kertaakaan, niin.
METZLER. Minä saatan vannoa, jotta niill' on joku vehje tekeillä. Ketä ne palvelee?
SIEVERS. Ei mun pitäis' sitä virkkaa; muuten, sitä ne palvelee Götz'iä.
METZLER. Vai niin! Nyt pitää meidän niitä ulkona-olijoita pehmittää. Lähetään! Niin pian kuin minulla on jykeä pahkasauva kädessä, en nuita liioin pelänne heidän paistinvartaitaan.
SIEVERS. Kunpa me niinikään voisimme kerran rynnätä ruhtinasten[5] kisaan, jotka meitä kettävät, jotta valkea luu näkyy.
* * * * *
Ravintola metsässä.
GÖTZ (oven edessä, lehmusten varjossa). Missä mun huovini viipynevät! Mun täytyy tässä kävellä eestaas, muuten minut uni uuvuttaisi. Jo oltu viisi päivää ja viisi yötä väijyksissä siltä silmää! Karvaalta alkaa tuntua tämä rahtunen elämää ja vapautta. Jahka minä saavutan sinut, Weislingen, sitä jälkeä minä hennon viettää vähän hyviäkin päiviä. (Laskemassa lasiin). Taas tyhjä! — Yrjö! Niin kauvan kuin viiniä kestää ja raikasta tuulta, ei minua muuta kuin naurattaa tuo ruhtinasten vallanhimo ja juonet. — Yrjö! — Niin, laittakaa te se luopuisa Weislingen kiertää lihmimään nepasten ja nipi-kuomasten pakeilla, se on omansa mustaamaan minua. Syteen tai saveen! Mut minä olen valveilla. Sinä kyllä pääsit luiskahtamaan minun kynsistäni, piispa! Vaan senpä tähden saakin sitten tuo sinun rakas Weislingenisi korvata koko pyräyksen. — Yrjö! Onko nyt pojan korvat lumpeissa! — Yrjö! Yrjö!
YRJÖ (päällä panssari, suhteettoman suuri). Ankara Herra!