IPHIGENEIA. Siteitään vanhoja vain vastahakaan käy kieli katkomaan ja ilmoittamaan vait'olon pitkän salaisuutta. Sillä, sanottu kerran, ei se palaa, jättää sydämen varmat suojat, vahingoittaa, jos niin suo jumalat, tai hyödyttää. Siis kuule! Juurta olen Tantaloksen.

THOAS. Sa tyynnä lausut sanan suuren. Tuoko sun peritaattos oli maitten kuulu ja kerran armoittama jumalien? Tuo Tantalosko, pöytävieras Zeun, tää jolta usein opin otti, mieltä min kokenutta, sanaa sattuvaista jumalat itse iloksensa kuuli kuin tietolauseita oraakelin?

IPHIGENEIA. Hän on se. Vaeltaa ei taivaan vallat kanss' ihmisten kuin vertaistensa saisi; on liian heikko heimo kuolevain, sen päätä huimaa huiput oudot. Ei hän ollut petturi, ei epäjalo, mut orjaks suuri liian, kumppaniksi Jyrinän-jumalan vain ihminen. Myös oli syynsä ihmisen; sen palkka ol' ankara, ja runoniekat laulaa: Zeun pöytävieraan syöksi patto korska häpeäll' alas vanhaan Tartaroon. Ah! koko heimo kiron tuosta kantaa!

THOAS.
Kantaako peritaaton syy vai omat?

IPHIGENEIA. Perivät kyllä hänen poikansa titaanein rinnan vankan, luuston lujan; mut vaski-siteen heidän otsallensa jumala takoi, teki synkäks silmän, karsaaksi, kaihtoi neuvon, viisauden ja kohtuuden ja kärsivällisyyden. Jokainen halu heillä raivoon syttyi ja rajatonna riehui raivonsa. Jo Pelops, valta-tahto, Tantaloksen lemmitty poika, petosmurhall' immen valion voitti, Oinomaos-taaton tapolla, tyttären Hippodameian. Kaks kantoi poikaa miehellensä tää, Thyesteen, Atreuksen. Katein katsoo he taaton rakkautta esikoiseen, toisesta vuotehesta varttuvaan. He vihaan yhtyvät ja salaa kaksin tekevät ensi työnsä: veljesmurhan. Epäilee isä murhaajaksi silloin Hippodameiaa, vaatii julmana häneltä poikaa takaisin, tää surmaa itsensä —

THOAS.
Miksi vaikenet sa? Jatka!
Äl' luottamustas kadu! Kerro eespäin!

IPHIGENEIA. Miekkoinen, kuka muistaa mielellään isäinsä töitä, heidän suuruuttansa ilolla kertoo kuulijalle, hiljaa riemuiten liittyvi niin kuuluun riviin! Ei siitä heimo heti hirviötä, ei puoli-jumalaa, vaan vasta sarja pahojen taikka hyväin saattaa ilmi maailman kauhun taikka riemun. Jälkeen isänsä kuolon Atreus ja Thyestes yhdessä hallitsivat kaupunkia. Ei kauan kestää sopu voinut. Pian Thyestes häväisi jo veljen vuoteen. Pois hänet maasta Atreun kosto ajoi. Mut kauan miettien jo rikostöitä Thyestes oli, pahansuopa, pojan veljestä vieroittanut, kasvattanut sen omanansa imarrellen. Tämän hän täyttää raivon sekä koston tuntein, kuningaskaupunkihin lähettää surmaamaan setänänsä isän oman. Tulevi ilmi tuuma nuorukaisen; kuningas murhamiehen rankaisee, veljensä lapsen tappavansa luulee; saa tietää liian myöhään, kuka kuoli kivulla silmäins' eessä juopuneitten. Himoiten kostoa työn hirmuisen hän hiljaa miettii. Tyyn' on, valmis sopuun olevinansa, viekoitelluks veljen saa maahan molempine poikinensa takaisin, lapset tempaa, teurastaa ja tarjoo ruo'an ruman, kauhistavan isälle heidän ensi atriallaan. Thyestes kyllin syötyänsä lihaa omaansa, käypi murhemieliseksi, kysyvi lapsiansa, luulee poikain jo askeleet ja äänet kuulevansa ovella salin. Atreus irvistäin päät, jalat surmattujen hälle heittää. — Kuningas, kasvos käännät kauhistuen: niin käänsi kasvonsa myös aurinko ja vaununsakin iki-valtatieltään. Nää ovat papittares kanta-isät; ja monta miesten kovaa kohtaloa, tekoa monta mielenvikaista yö kattaa synkin siivin, sallii meidän hämyhyn hirvittävään nähdä vain.

THOAS. Ne vaieten myös peitä! Kyllin olkoon jo kauhuja. Kautt' ihmeen minkä, sano, sa puhkesit tään hurjan heimon puusta?

IPHIGENEIA. Ol' Agamemnon Atreun poika vanhin; hän oli taattoni. Mut virkkaa tohdin: hänessä elämäni aamust' asti näin miehen täydellisen perikuvan. Lempensä esikoisna Klytaimnestra mun hälle kantoi, ja Elektran. Tyynnä kuningas vallitsi; ja varjos rauha kaivattu kauan Tantaloksen talon. Onnelta vanhempain vain puuttui poika. Tuo tuskin toivo oli täyttynyt ja sisarusten keskeen nyt Orestes, lemmikki, syntynyt, kun turma uusi talolle varmalle jo valmis oli. On käynyt tänne saakka maine sodan, mi koko Hellaan ruhtinaitten voiman sai Troijan muurein luokse leiriin; oli kauneimman naisen ryöstö kostettava. En kuullut ole, voittivatko Troijan, päämäärään koston pääsivätkö. Johti isäni Hellaan joukkoja. He turhaan Auliissa odottivat purjetuulta. Näät suuttuneena suureen johtajahan pidätti kiireisiä Artemis ja kuninkaalta, suulla Kalkhaan, vaati tytärtä vanhinta. Mun äitineni he leiriin houkuttivat, tempasivat mun alttarille, jumalattaren uhriksi pääni vihkien. — Hän leppyi, ei vertani hän tahtonut, vaan verhos mun pilveen pelastavaan; kuolemasta templissä tässä vasta virkosin. Iphigeneia oon, hän itse, verta Atreun, ja tytär Agamemnonin, omaisuus Artemiin, hän kanssas puhuu.

THOAS. Etua enempää ja luottamusta en tyttärelle kuninkaan ma suo kuin oudolle. Ma toistan tarjouksen: mua seuraa, ja'a, mik' on mun omaani!