IPHIGENEIA.
Soi myrskyn pauhu yli äänen hennon.
THOAS.
Tuon äänen kuuleeko vain papitar?
IPHIGENEIA.
Muit' ennen varmaan kuningas sen kuulkoon!
THOAS. Perintö-oikeutesi pöytään Zeun ja pyhä virkas jumaliin sun nostaa: maa-syntyinen ma oon, barbaari.
IPHIGENEIA. Näin saan maksaa luottamuksen vaatimasi.
THOAS. Inehmo oon; on paras päättää juttu! Sanani seisoo: ollos papitar tääll' Artemiin, mi valinnut on sinut. Mut mulle anteeks suokoon hän, ett' olen häneltä uhrit vanhat estänyt; tein väärin siinä, vastoin tuntoani. Rantaamme outo onnekseen ei laske; on varma ollut hälle aina kuolo. Vain sinä, hempeydellä herttaisella, ma missä hennon tyttären näin tunteet tai morsiamen lemmen vienon, minut niin iki-ilahdutit, taoit tenhon, ma että unhotin tuon velvoituksen. Älyni olit uneen uuvuttanut, en kuullut murinaa ma kansan oman. Nyt ääneen syyttävät he poikani kuolosta ennen-aikaisesta mua. Sun tähtes enää hillitse en laumaa, mi vaatimalla vaatii uhria.
IPHIGENEIA. Vuoks itseni sit' anonut en koskaan. Se väärin tajuu taivaiset, ken heitä kuvailee verenhimoisiks'; hän siirtää vain heihin omat julmat pyytehensä. Papilta eikö Artemis mua vienyt? Mua kuoloon ei, vain palvelukseen vaati.
THOAS. Ei sovi meidän tapaa pyhää tuota älyllä, vaihtuvalla keveästi, mielemme mukaan selittää tai muuttaa. Tee tehtäväsi, teen ma omani. Kaks outoa on ranta-rotkoistamme tavattu, mitään eivät tuone hyvää he maalleni; he ovat vallassani. Nää ensi uhriks, oikeaksi, kauan jo puuttuneeksi, saakoon Artemis! Lähetän tänne heidät; tiedät työsi.
NELJÄS KOHTAUS.
Iphigeneia.