Nuoren Wertherin kärsimykset

by Johann Wolfgang von Goethe

Noin hän puhui! Oi Wilhelm, kuka voisi toistaa sen, mitä hän puhui! Kuinka voisi kylmä, kuollut kirjain kuvata tuota hengen taivaallista kukoistusta! Albert keskeytti hänet hellästi: Tuo liikuttaa sinua liian syvästi, rakas Lotte! Tiedän kyllä, että olet hyvin taipuvainen noihin ajatuksiin, mutta pyydän sinua — Oi, Albert, sanoi Lotte, tiedänhän, sinä et unohda iltoja, joina istuimme pienen pyöreän pöydän ääressä, kun isäni oli matkoilla ja olimme saaneet lapset nukkumaan. Sinulla oli usein mukanasi jokin hyvä kirja, mutta niin harvoin jouduttiin lukemaan siitä mitään. — Olihan toki seurustelu tuon ihanan sielun kanssa enemmän kuin kaikki muu? Mikä suloinen, hellä, iloinen ja aina toimelias nainen! Jumala tietää kyyneleni, joita usein vuodatin vuoteessani rukoillessani, että hän tekisi minut hänen kaltaiseksensa.

Lotte! huudahdin heittäytyen hänen eteensä, tarttuen hänen käteensä ja kostuttaen sitä tuhansilla kyyneleillä, Lotte! Jumalan siunaus lepää ylläsi, ja äitisi henki! — Olisittepa tuntenut hänet, sanoi hän puristaen kättäni — hän olisi ansainnut että te olisitte tuntenut hänet! — Luulin menehtyväni. Ikinä ei ole minusta sanottu suurempaa ja ylväämpää sanaa — ja hän jatkoi: Ja hänen täytyi lähteä täältä nuoruutensa kukoistuksessa, kun nuorin poikansa vasta oli kuuden kuukauden vanha! Hänen sairautensa ei ollut pitkäaikainen, hän alistui tyynesti kohtaloonsa, ainoastaan lastensa takia hän suri, varsinkin nuorimman. Kun sitten loppu läheni ja hän käski minua tuomaan lapsensa luokseen ja kun toin ne sisään, nuo pienet, jotka eivät käsittäneet mitä tapahtui, ja nuo isommat, jotka olivat tuskasta suunniltaan, kun he kaikki seisoivat hänen vuoteensa ympärillä ja hän kohotti kätensä ja rukoili heidän puolestaan ja suuteli heitä jokaista ja lähetti heidät luotaan ja sanoi minulle: Ole heidän äitinsä! — Minä annoin käteni hänelle! — Lupaat paljon, tyttäreni, sanoi hän, lupaat että sinulla on oleva äidin sydän ja äidin silmä. Olen kiitollisista kyynelistäsi usein huomannut, että tunnet mitä se merkitsee. Ole semmoinen sisarillesi, ja isällesi osoita puolison uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Sinä voit häntä lohduttaa. Hän kysyi isää, mutta tämä oli lähtenyt ulos salatakseen ääretöntä tuskaansa; hänen sydämensä oli sisällisesti ihan revitty.

Sinä Albert olit silloin sisällä. Hän kuuli, että joku kävi, ja kysyi ja käski sinut luokseen, ja kun hän sitten katsoi sinuun ja minuun sillä lohduttuneella, levollisella katseella, että tulisimme onnellisiksi — niin Albert lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä ja huudahti: Me olemme onnelliset ja pysymme aina onnellisina! — Levollinen Albert oli ihan suunniltaan, ja minä kadotin koko tajuntani.

Werther, jatkoi hän, ja sellaisen naisen täytyi kuolla! Hyvä Jumala! Kun toisinaan ajattelen, että voi kannatuttaa rakkaimpansa pois, ja ettei kukaan tunne sitä niin katkerasti kuin lapset, jotka kauan valittivat, että mustat miehet olivat kantaneet äidin pois!

Hän nousi, minä havahduin ja tunsin mieleni järkkyvän, jäin istumaan ja pidin kiinni hänen kädestään. — Mutta nyt meidän pitää lähteä, on jo aika, sanoi hän. — Hän yritti vetää kätensä kädestäni, minä pidin siitä lujemmin kiinni. — Me näemme toisemme vielä, huudahdin, me tapaamme toisemme. Minä lähden, jatkoin, lähden mielelläni, ja kuitenkin, jos minun täytyisi sanoa, että lähden iäksi, en kestäisi sitä. Hyvästi, Lotte! Hyvästi, Albert! Me näemme toisemme vielä. — Huomenna, luulisin, sanoi Lotte leikillään. — Minä tunsin, tunsin tuon huomenen! Oi, mutta hän ei aavistanut mitään, kun irroitti kätensä kädestäni. — He lähtivät puistokäytävää pois, minä seisoin, katselin heidän jälkeensä kuun valossa ja heittäydyin maahan ja puhkesin itkemään, hypähdin ylös ja juoksin penkereelle ja näin hänen vaalean pukunsa vielä häämöttävän siellä alhaalla puutarhan portilla korkeiden lehmuksien varjossa, ojensin molemmat käteni, ja sitten se katosi.

TOINEN KIRJA.

20 p. lokak. 1771.

Eilen saavuimme tänne. Lähettiläs ei ole oikein voimissaan ja pysähtyy senvuoksi muutamaksi päiväksi tänne. Ellei hän vain olisi niin häijy, olisi kaikki hyvin. Huomaan, huomaan sen, kohtalo on määrännyt osakseni kovia koettelemuksia. Mutta rohkeutta vain! Kevyt mieli kestää kaiken! Kevyt mieli? Minun täytyy nauraa, kun tuommoinen sana pujahtaa kynästäni. Oi, pisarainen keveämpää verta tekisikin todella minut onnellisimmaksi ihmiseksi auringon alla. Mitä tämä oikeastaan on merkitsevinään! Siinä missä toiset vähäisellä voimallaan ja kyvyllään mukavassa itsetyytyväisyydessä rehentelevät, siinä minä epäilen voimiani ja lahjojani? Hyvä Jumala, sinä joka olet antanut minulle kaikkea tuota, voimia ja lahjoja, miks'et pidättänyt puolia antimistasi ja lahjoittanut sen sijaan minulle itseluottamusta ja tyytyväisyyttä!

Mutta kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Kaikki kääntyy hyväksi vielä. Sillä, ystäväni, sinä sittenkin olet oikeassa. Siitä saakka kuin joka päivä olen joutunut tungeksimaan ihmisten parissa, kun näen kaikki heidän touhunsa ja toimituksensa, olen paljoa tyytyväisempi itseeni. Tottakin, kun nyt kerran olemme semmoisia, että vertaamme kaikkea itseemme ja itseämme kaikkeen, niin riippuu onnemme tai onnettomuutemme niistä asioista, joiden yhteydessä elämme, ja niinpä ei mikään ole vaarallisempaa kuin yksinäisyys. Mielikuvituksemme, jossa jo itsessäänkin on pyrkimys kohottautumaan, kuvailee runouden ihanteellisten mielikuvain elähdyttämänä yläpuolelleen sarjan olentoja, joiden piirissä me itse olemme alimpana, kaikki ulkopuolellamme näkyy meille ihanampana, jokainen muu ihminen täydellisempänä kuin me itse. Ja tuo tapahtuu ihan luonnollisesti. Niin usein joudumme tuntemaan, että meiltä puuttuu paljon, ja juuri sen, mikä meiltä puuttuu, näyttää joku toinen omistavan, jolle lisäksi kuvittelemme kaiken sen, mitä meillä itsellämme on, ja päällepäätteeksi vielä erikoisen ihanteellisen täydellisyyssulon. Ja siten on onnellisin ihminen, oman itsemme luoma, ihka elävänä edessämme.

Sitävastoin, jos kaikkine heikkouksinemme ja kaikkine puutteinemme aherramme suoraan eteenpäin vain, niin huomaammepa päinvastoin usein, että vetelehtimisellämme ja luovimisellamme sentään olemme päässeet pitemmälle kuin toiset purjehtimisellaan ja soutamisellaan — ja — onhan tuo toki oikeaa laatua itsetuntoa, kun tuntee olevansa toisen tasalla tai vieläpä heistä edelläkin.