Se saa suudella teitäkin, sanoi Lotte ja ojensi linnun minulle. Pikku nokka siirtyi hänen huuliltaan minun huulilleni, ja sen näpäyttävä kosketus tuntui kuin henkäys, kuin ihanimman nautinnon aavistus.
Sen suudelma, sanoin minä, ei ole ihan pyyteetön, se hakee ravintoa ja on tyytymätön, kun saakin ainoastaan tyhjän hyväilyn.
Se syökin minun suustani, sanoi Lotte. — Hän kurkotti sille muutamia leivänmurusia huulillaan, jotka niin ihanasti hymyilivät viatonta, osaaottavaa rakkauden iloaan.
Käänsin katseeni pois. Hän ei saisi tehdä noin! hän ei saisi kiihoittaa mielikuvitustani tuommoisella taivaisella viattomuudella ja onnenautuudella, hän ei saisi herättää sydäntäni unesta, johon elämän yhtäkaikkisuus sen niin usein saa nukutetuksi! — Tai miks'ei saisi? — Hän luottaa minuun niin! hän tietää, kuinka minä häntä rakastan!
15 p. syysk.
Vimmoihinsa tässä voisi tulla, Wilhelm, kun saattaa olla olemassa ihmisiä, jotka ovat niin vailla kaikkea tuntoa ja aistia sillekin vähälle, mikä vielä tekee elämän elettävän arvoiseksi. Muistathan pähkinäpuut, joiden siimeksessä minä Lotten kanssa istuin, kun olimme tervehtimässä St——n kelpo pappia, ja jotka, Jumala tietäköön, aina suuresti ilahduttivat mieltäni. Kuinka hupaisen kodikkaaksi ne tekivätkään pappilan, kuinka varjoisen vilpoisaksi! ja kuinka ihanan tuuheat niiden oksat olivat! ja entä niihin liittyvät muistot noista vanhoista papeista, jotka monta, monta vuotta sitten olivat ne istuttaneet! Koulumestari on kertonut meille senkin miehen nimen, joka on istuttanut sen toisen puun, hän oli kuullut sen isoisältään; se pappi oli ollut erinomaisen kelpo mies, ja hänen muistonsa tuntui aina minusta pyhältä, kun istuin siellä puiden varjossa. Kuule nyt siis, koulumestarille nousivat kyynelet silmiin, kun eilen sattui tulemaan puheiksi, että ne oli kaadettu! Kaadettu! Raivoihinsa tässä saattaisi tulla, voisin murhata sen koiran, joka ensiksi julkesi iskeä kirveensä niihin. Ja minä, joka voisin menehtyä surusta, jos pihallani kasvaisi pari tuollaista puuta ja toinen niistä kuolisi vanhuuttaan, minun pitää katsoa tuota ääneti. Ystäväni, yksi asia sentään tuottaa hiukan hyvitystä mielelleni tässä! Voi kuinka herkkä ihmistunne sentään on! Koko kylä nurisee, ja toivonpa, että papin rouva saa voissa ja munissa ja muissa antimissa hiukan tuntea, kuinka syvästi hän on loukannut seurakuntaa. Sillä hän se on, uuden papin (vanha on myöskin jo kuollut) rouva, laiha, kivulloinen olento, jolla on syytäkin olla välittämättä maailmasta, kukaan kun ei välitä suuria hänestä. Naishupakko, joka on olevinaan oppinut ja tutkii muka kirkon oppia; hän hommailee mukana uusmuotisessa moraalis-kriitillisessä kristinopin uudistuksessa ja kohauttelee olkapäitään Lavaterin haaveiluille; hänen terveytensä on ihan piloilla, eikä maailma senvuoksi voi tarjota hänelle mitään iloja. Joku semmoinen luontokappale se vain saattoikin hakkauttaa pähkinäpuuni. Näetkös nyt, en mitenkään saa puhutuksi maltillisesti! Kuvittelehan, varisevat lehdet tekevät pihan muka epäsiistiksi ja tunkkaiseksi; puut muka estävät päivänvaloa, ja pähkinäin kypsyttyä pojat viskelevät niitä kivillä, ja se kiusaa rouvan hermoja ja häiritsee häntä hänen syvämielisissä mietiskelyissään, kun hän punnitsee ja vertaa toisiinsa Kennikotia, Semmleriä ja Michaelista. Kun tapasin kyläläisiä, varsinkin vanhimpia, niin kiihdyksissäni kysyin: Mutta miksi sallitte sen? — Kun kylänvouti kerran suostuu, näillä main, sanoivat he, niin minkä silloin enää voi? — Mutta yhdessä kohtaa sattui toki mukavasti: kylänvouti ja pappi, joka tahtoi saada edes jotain hyötyä rouvansa oikuista, mitkä muuten eivät tosiaankaan suuresti lihoita hänen keitoksiaan, aikoivat jakaa saaliin keskenään; silloin sai kruununtilani hallitus kuulla asiasta ja sanoi: tännepäs ne kuuluvat! sillä oli näet vanhoja oikeuksia siihen osaan pappilan maata, jolla nämä puut kasvoivat, ja se myi puut enimmän tarjoavalle. Ne ovat kaadetut! Olisinpa minä ruhtinas maassa, niin saisivat kyytiä papinrouva, kylänvouti ja kruununtilain hallitus. — Ruhtinas! Niin, jos olisinkin ruhtinas, mitäpä maani puut minua silloin liikuttaisivat!
10 p. lokak.
Kun vain saan nähdäkin hänen tummat silmänsä, on minun hyvä olla! Niin, katsos, ja minua kiusaa, ettei Albert näytä olevan niin onnellinen, kuin — toivoi, ja kuin minä — luulisin olevani, jos — En vedä mielelläni ajatusviivoja, mutta tässä en voi muulla tavalla ilmaista ajatustani — ja minusta tuntuu, kuin se tulisi näinkin kyllin selväksi.
12 p. lokak.
Ossian on sydämessäni anastanut Homeroksen sijan. Millaiseen maailmaan tuo ihana mies minut johtaakaan! Vaeltaa kangasta, kun ympärillä viuhuu myrskytuuli, joka tupruavassa usvassa ja kuun himmeässä valossa kiidättää isien henkiä. Kuulla vuorilta, metsävirran kohinan keskeltä, henkien puolitukahtunutta ähkymistä luolissaan, kuulla murheen murtaman tytön valitushuutoja, hänen surressaan rakastettunsa, jalosti kaatuneen sankarin neljällä sammaleisella, ruohopeitteisellä hautapaadella. Kun sitten tapaan hänet, tuon vaeltavan harmaan laulajan, joka aavalta kankaalta etsii isäinsä jalanjälkiä, ja oi, löytää heidän hautakivensä, ja sitten vaikeroiden tähyilee illan armasta tähteä, joka painuu meren vyöryvään poveen, ja antaa menneiden aikojen virvota eläviksi sankarin sielussa, aikojen, jolloin ystävällinen säde vielä valaisi uljasten urotöitä ja jolloin kuu vielä antoi valonsa värjyä heidän seppelöidyillä, voitosta palaavilla laivoillaan. Kun näen syvän surun hänen otsallaan, kun näen tuon viimeisen, yksinjääneen sankarin uupuneena horjuvan hautaansa kohden, kuinka hän vainajainsa haamujen tehottomasta läsnäolosta imee itseensä aina uutta tuskaisan hehkuista iloa ja katsoo kylmään maahan ja korkeaan, huojuvaan heinikkoon ja huudahtaa: Vaeltaja on tuleva, tuleva hän, joka tunsi minut ihanuudessani, ja hän on kysyvä: Missä on laulaja, Fingalin kuuluisa poika? Hänen jalkansa kulkevat hautani ylitse, ja hän on hakeva turhaan minua maan päältä. — Oi ystäväni! tahtoisin kuin jalo aseenkantaja vetää miekkani ja vapahtaa ruhtinaani vitkaan-kituvasti kuihtuvan elämän vihlovasta tuskasta ja lähettää oman sieluni vapahdetun puolijumalan jälkeen.