"Mitä siitä, että toistan ja toistan itselleni: hän on kunnollinen, hän on hyvä, kun se kumminkin viiltää sisimpääni; minä en voi antaa hänelle oikeutta."

Koska oli leppeä ilta ja ilma alkoi kääntyä suojaiseksi, palasivat Lotte ja Albert jalan kaupunkiin. Matkalla Lotte kääntyi tuon tuostakin katsomaan taakseen, ikäänkuin olisi kaivannut Wertherin seuraa. Albert rupesi puhumaan hänestä ja moitti häntä, antaen sentään tunnustuksen hänen hyville puolilleen. Hän otti puheeksi hänen onnettoman rakkautensakin ja ilmaisi toivovansa, että hänet jollakin tapaa saataisiin poistumaan. — Toivoisin sitä meidän itsemmekin tähden, sanoi hän, ja pyydän, jatkoi hän, sinuakin vaikuttamaan siihen suuntaan, että hänen käytöksensä sinua kohtaan muuttuisi ja että hänen käyntinsä luonamme harvenisivat. Ihmiset rupeavat jo kiinnittämään huomiota siihen, ja tiedän, että muutamat jo puhuvatkin siitä. — Lotte oli vaiti, ja Albert näytti panneen mieleensä tämän vaikenemisen; ainakaan ei hän senjälkeen enää koskaan ruvennut Lotten kuullen puhumaan Wertheristä, ja jos Lotte joskus mainitsi hänestä, antoi hän keskustelun raueta tai johti sen johonkin muuhun.

Se turha yritys, jonka Werther teki tuon onnettoman pelastamiseksi, oli sammuvan liekin viimeinen lehahdus; sen jälkeen hän vaipui vain entistä syvemmälle tuskaansa ja toimettomuuteensa; varsinkin järkytti häntä syvästi, kun hän kuuli, että hän mahdollisesti vielä joutuisi todistamaankin miestä vastaan, joka nyt oli ruvennut kieltämään koko tekoa.

Kaikki vastoinkäymiset, jotka häntä olivat kohdanneet elämässä, mielipaha, jota hän oli saanut kärsiä lähetystössä, kaikki mikä oli muuten epäonnistunut tai häntä loukannut, kaikki se rupesi kytemään ja virkoamaan hänen sielussaan. Hänestä tuntui, kuin se kaikki oikeuttaisi hänet toimettomuuteen; hänestä kaikki mahdollisuudet olivat suljetut häneltä ja hän itse oli kykenemätön ryhtymään mihinkään sillä otteella, jota tavallisen elämän tehtävät vaativat; siten hän joutui vähitellen kokonaan ihmeellisen tunneherkkyytensä, ajatussuuntansa ja äärettömän intohimonsa valtaan ja läheni lähenemistään suruista loppuansa, eli aina mitä kiihtyneimmässä mielentilassa, kuluttaen voimiaan ilman mitään hyötyä ja tarkoitusta, tuota iäti samaa surunkalvamaa elämäänsä rakastettavan ja rakastetun olennon läheisyydessä, jonka rauhaa hän häiritsi.

Elävän kuvan hänen mielensä hämmennyksestä, hänen intohimoisesta rakkaudestaan, hänen levottomuudestaan ja kiihtymyksestään, hänen elämäänväsymisestään antavat muutamat jälkeenjääneet kirjeet, jotka liitämme tähän.

12 p. jouluk.

"Rakas Wilhelm, olen mielentilassa, jommoisessa lienevät ne onnettomat olleet, joista luultiin, että heitä ahdisti paha henki. Usein se tarttuu minuun; se ei ole tuskaa, se ei ole himoa — se on sisäistä outoa kuohua, joka uhkaa pakahduttaa rintani ja kuristaa kurkkuani! Voi minua! Voi! ja sitten lähden ulos ja harhailen nykyisen tylyn ja epäystävällisen vuodenajan peloittavia öisiä maisemia."

"Eilen illalla minun täytyi lähteä ulos. Sää oli äkkiä muuttunut leudoksi; olin kuullut, että joki oli ruvennut tulvimaan, että kaikki purot olivat paisuksissa ja että koko rakas laaksoni Wahlheimia myöten oli tulvan alla. Yöllä jälkeen yhdentoista syöksyin ulos. Oli peloittavaa vuorelta katsella, kuinka nuo kuohuvat aallot kuun valossa vyöryivät yli peltojen, niittyjen ja pensaikkojen ja kuinka koko avara laakso edessä ja kaukana oli yhtenä ainoana myrskyn myllertämänä merenä. Ja kun kuu sitten taas sukeltautui esiin ja lepäsi pimeiden pilvien yllä, ja virta sen kammottavanihanassa valossa kuohui ja kohisi edessäni, silloin valtasi mieleni outo väristys ja sitten haikea kaipaus! Oi, kädet levällään minä seisoin syvyyden partaalla ja hengitin, hengitin ja hukuin hurmaavaan aatokseen syöstä kaikki tuskani ja kärsimykseni tuonne alas! ja kohisten vieriä pois kuin aaltojen meno! Oh! — etkä voinut nostaa jalkaasi maasta vapautuaksesi kaikista tuskistasi! — Vielä ei tuntilasini ole juossut loppuunsa, tunnen sen! Oi Wilhelm, kuinka mielelläni olisin antanut ihmisyyteni, saadakseni tuon myrskytuulen mukana raastaa pilviä ja piestä aaltoja! Oh! Eikö joskus koittane kytketylle mielelleni se hurman hetki? Ja kun surunvoittoisena tähystelin alas erästä paikkaa kohden, jossa kerran erään helteisen kävelyn jälkeen olimme Lotten kanssa levähtäneet muutaman raidan varjossa — sekin oli tulvan alla, Wilhelm, niin että tuskin tunsin enää koko raitaa! Ja niityt sitten, ajattelin, ja linnan ympäristö siellä hänen kotonaan! miten lieneekään riehuva virta tuhonnut lehtimajamme! ajattelin. Ja menneisyydestä välähti mieleeni auringonsäde, kuin vangille uni karjalaumoista, niityistä ja kunniaviroista! En liikahtanut! — En herjaa itseäni, sillä rohkenen kuolla. — Olisin —. Nyt istun tässä kuin vanha vaimo, joka kerää puunsa ihmisten aidoista ja leipänsä ihmisten ovilla, vielä hetkeksikin pidentääkseen ja lievittääkseen kituvaa, ilotonta oloaan."

14 p. jouluk.

"Mitä tämä on, ystäväni? Säikähdän itseäni! Eikö rakkauteni siis olekaan pyhintä, puhtainta ja veljellisintä rakkautta? Olenko kertaakaan tuntenut rikollista halua mielessäni? — Mutta mitä noista vakuutuksista! — Ja nyt nuo unet! Oi kuinka oikein aavistivatkaan ne, jotka selittivät tuollaisten ristiriitaisuuksien lähtevän vieraiden voimien vaikutuksesta! Nyt viime yönäkin! vavahdan, kun sanon sen, pidin häntä sylissäni, pidin lähelläni, rintaani vastaan puristettuna, ja peitin hänen rakkautta kuiskivat huulensa lukemattomin suudelmin; silmäni uiskentelivat hänen silmäinsä hurmassa! Hyvä Jumala! Onko rikos, että vieläkin tunnen autuutta, kun herkimmästi koetan muistella noita hehkuvia iloja? Lotte! Lotte! — Ja minä olen mennyttä! Aistini hämmentyvät; olen jo viikon ollut ilman mitään mielenmalttia, silmäni uiskentelevat kyynelissä. Minun ei ole missään hyvä, ja kaikkialla hyvä. En toivo mitään, en tahdo mitään. Parasta olisi mennä pois."