Pöydän takana seisoi kookas, upea, ylväsryhtinen nainen, jonka päätä tuuheat, pikimustat palmikot ympäröivät. Hänen suunsa oli tiukasti suljettu, sanattomana hän seisoi tungoksen ja melun keskellä. Milloin meteli yltyi kovin äänekkääksi, käänsi hän vain katseensa, joka osui ja vaikutti varmasti, sillä senjälkeen oli aina vähän levollisempaa. Noihin mustiin silmiin olikin selvästi kirjoitettu: "Minä osaan kyllä auttaa itseäni, jos kovalle ottaa." Niin hän seisoi ja leikkasi suurella terävällä veitsellä vihreänharmaasta möhkäleestä palan palalta, kaikki samansuuruisia, tarkkasilmäisesti mitattuja. Jotenkuten kappaleet katosivat pöydältä väkijoukon tarvitsematta tunkeutua pienen pöydän ympärille, sillä sitä rouva ei suvainnut, ja samaten katosivat myöskin suurella pöydällä olevat leivät, joiden sijaan tuotiin heti uusia. Pöydällä ei näkynyt yhtään likaista lasia eikä muuta epäjärjestystä, ja kuitenkin väkijoukko joi juomistaan ja söi syömistään, ja jokainen sai mitä halusi. Kaikki tungeskelevat meluajat ja kirkujat eivät tosin halunneet syömistä ja juomista, tahtoivatpahan vain katsella miten toiset sen suorittivat ja myöskin olla näkemässä mitä tapahtui. Mutta se joka lähemmin tarkasteli, miten vilisevän väkijoukon palveleminen saattoi tapahtua niin näppärästi ja hyvässä järjestyksessä, huomasi pian pienen, hintelän poikasen. Hän kääntelihe kuin kärppä väkijoukon välitse, teki kaikille palveluksiaan, oli kaikkialla ja aina missä tarvittiin. Kolme maljaa oli lakkaamatta käynnissä, sillä viiniä ei juotu täysistä pulloista, kukin tahtoi ainoastaan lasillisen, ja kohta kun tyhjä malja palasi, huuhtoi poikanen sen salamannopeudella maassa olevassa kattilassa ja antoi täytettynä takaisin.
Siten kului tunti toisensa jälkeen lakkaamattomassa ahdingossa ja tungoksessa keskellä kirkunaa ja huutoa, syömistä ja tarjoilemista, ja yhä väentungos näytti vain kasvavan. Suuria ihmisjoukkoja nousi kukkulalle, ylös Pyhän-Paavalin-kirkkoa kohti, mutta monet korkeammallekin. Näkyi kokonaisia jonoja, jotka kaikilta suunnilta kirkon kohdalla kokoontuivat yhteen ja nousivat edelleen. Ainoastaan vähitellen pöydän ympärillä oleva joukko harveni, mutta vieläkin oli poikasella täysi työ, ja sanatonna hän yhäti puikkelehti väkijoukon välitse.
Yhtäkkiä joku tarttui takaa hänen käsivarteensa, ja hän kääntyi nopeasti. "Tule, Peppino", huudahti hänelle muuan poika, jonka toiset jo samalla olivat lykänneet syrjään; "tulin noutamaan sinua, tuolla ylhäällä on paljon väkeä, minä olen jo nähnyt kaiken".
Peppino oli jo pyörähtänyt toisaanne. "Näethän etten ehdi", huudahti hän jälkeensä ja syöksyi eteenpäin. Silmänräpäyksen poikanen seisoi paikoillaan, tuijottaen toista hämmästynein katsein. Sitten hän puski päällään ja kyynärpäillään joka taholle, kunnes pääsi joukon läpi ja näki Peppinon, joka seisoi huuhtelukattilan ääressä. Silloin hän tarttui lujasti toisen käsivarteen eikä päästänyt häntä irti.
"Älähän nyt ole tyhmä, Peppino, vaan kuule mitä sinulle sanon. Olin jo ylhäällä, koko kirkon lattia on myrttien peitossa, ja siellä on jo laulettu, tosin se vain oli harjoitusta, mutta saatanpa sinulle sanoa, että olisit kernaasti kuullut sitä." Näin poika puhui Peppinolle ja piti häntä lujasti kiinni käsivarresta, niin lujasti, että Peppino kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei päässyt irti. Hän oli näet hintelä poikanen, kun toinen sitävastoin oli tanakka, tukeva mies, huolimatta siitä, että he molemmat näinä päivinä samoihin aikoihin olivat sivuuttaneet kymmenennen ikävuotensa.
Pojan viimeiset sanat olivat varmaankin tehneet Peppinoon erikoisen vaikutuksen; hän ei enää koettanutkaan päästä irti toveristaan, vaan sanoi hieman surullisesti: "Mene nyt vaan. Neo, ethän tarvitse minua, enkä minä voi missään tapauksessa tulla mukaan, näethän etten mitenkään jouda." "Sinäkö et joutaisi?" ivaili Neo, "lähdet vaan livistämään, niin joudat aivan hyvin". "Vai niin", huusi Peppino suuttuneena, "kukas sitten tekisi kaikki minun tehtäväni?" "Sen äitisi voi tehdä, tuossahan tuo seisoo, eikä hänen aina tarvitse teettää sinulla mitä itse voi tehdä." Silloin Peppinon silmät välähtivät. "Tiedätkö, Neo", huusi hän vihasta hehkuen, "sinä olet hylkiö, se sinä olet!" Samalla hän käänsi kiusaajalleen selkänsä ja livahti nopeasti tungoksen läpi pöydän toiseen päähän, siellä näet seisoi joku, joka kohotti kahta sormeaan yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes Peppinokin merkinannolla vastasi. Kaksi sormea pystyssä merkitsivät samaa kuin: "tahdon majalepalasen"; siten tapahtui sekä tilausten tekeminen että niihin vastaaminen. Milloin sormi, kaksi tahi kolme kohotettiin pystyyn, voi Peppino siitä, suurimmassakin hälinässä, nähdä selvästi, mitä haluttiin, ja kohottamalla hieman etusormeaan hän antoi vastaukseksi: "minä tulen". Sillä kertaa vastaus oli viipynyt tavallista kauemmin. Äiti oli varmaankin huomannut sen, hän katsahti kerran, pari ympärilleen, mutta tuli pian aivan levolliseksi eikä sanonut sanaakaan. Hän saattoi nyt olla huoleti, Peppinoon hän luotti yhtä varmasti kuin omiin silmiinsä. Tuossahan hän jo seisoikin, ja kaikki meni taas entistä menoaan.
Ohikulkevien parvet taajenivat taajenemistaan, ja tavantakaa kuului joukosta huudahdus: "Tule mukaan, Peppino, tule vaan sinäkin!" Muuan hyvä ystävä tuli jälleen lähelle ja huusi: "Mitä siinä töllötät ja odotat, Peppino. Tule vaan mukaan, suuri valaistu ilmapallo lasketaan lentoon." Peppino kääntyi taakseen. Hänen sydämensä oli tullut hieman raskaaksi. Ilmapallo ei houkutellut häntä juhlapaikalle eikä myöskään poikaparvi, joka aikoi pitää hauskaa siellä, mutta Peppinon kauneimmat muistot liittyivät tähän päivään, ja hän ajatteli sydämessään: "Olisivatpa ajat kuin ennen!"
Tänään vietettiin madonnanjuhlaa ylhäällä pienessä kapusiinikirkossa, Pian oli juhlan alkamishetki. Siellä hän edellisinä vuosina oli toivehikkaana seisonut oven edessä odotellen äitiä, sillä silloin äitikin saattoi kulkea muitten mukana. Hänen ei tarvinnut täällä työskennellä, pöydän ääressä seisoi isä leikaten ja jakaen majalea, sillä liike oli ollut olemassa niin pitkälle kuin Peppinon muisti kantoi. Mutta äidin ei tarvinnut olla mukana ja hän meni kernaasti juhlina kirkkoon. Päähänsä hän oli levittänyt lumivalkoisen huivin, ja kauniina kimalsivat otsalla sysimustat palmikot. Hänen silmänsä säteilivät, punaisina hohtivat korallit korvissa ja kaulassa, loistavana välkehti punainen liivi ja keltainen silkki. Kaikki se oli siis niin omituisen kaunista, ja silloin äiti tarttui hänen käteensä, ja he nousivat muun joukon mukana ylhäälle, ja hän oli ylen ylpeä saadessaan näin astua kauniin äitinsä rinnalla. Korkealla, siellä missä tie suurten vanhain kivitammien alitse vie vasempaan, oli jo suloisen vilpoisaa, ja sitten käännyttiin avaralle aukeamalle, jonka keskellä seisoo ikivanha, iätivihreä tammi ja jonne sininen järvi kimaltelee. Siellä oli jo myöskin luostari, ja he astuivat kirkkoon. — Mutta sehän oli jo kaikki ollutta ja mennyttä, eikä Peppinon kannattanut enää ajatella sitä, sillä kirkossa vasta tuli kaikkein kaunein: kapusiinimunkkien ylhäältä kajahtava, urkujen säestämä laulu. He osasivat laulaa niin kauniisti, eikä hän enää saanut kuulla sitä!
Isä oli kuollut kaksi vuotta sitten, ja kun Peppino siitä lähtien juhlapäivinä oli sanonut: "Äiti, emmekö mekin lähde mukaan?" niin äiti oli vastannut: "Näetkös, isä ei enää seiso siellä, nyt minun täytyy mennä sijalle." Eikä hän ollut sen koommin nähnyt äidillänsä koralleja eikä punaista liiviä, ja päässä hänellä oli musta huivi eikä enää koskaan valkoista.
Ihmiset olivat vähitellen hajaantuneet. Yhtäkaikki melkoinen väkijoukko seisoskeli pöydän ympärillä, ja Peppino juoksi raskaista ajatuksistaan huolimatta reippaana edestakaisin, sillä hänen jalkansa olivat vieläkin keveät. Yht'äkkiä äiti viittasi Peppinon luoksensa ja sanoi nopeasti: "Tule, Peppino, pitäähän sinunkin nähdä vähän juhlaa!" Samalla hän oli jo tarttunut pöydän toiseen päähän, ja Peppinon tuli tarttua toiseen. Tuokiossa oli pöytä pulloineen kaikkineen kadonnut avoimesta ovesta sisään, ja pikku pöytä seurasi mukana. Ovi lukittiin, avain pistettiin kukkaroon, ja sitten Bertolinin leski tarttui Peppinonsa käteen ja nousi hänen kanssaan vuorelle.