"Mutta", sanoi Helmina, joka samoin kuin hänen toverinsakin oli suurella mielenkiinnolla kuunnellut kertomusta, "luuletteko sitten, että rouva tulee toimeen tällaisella työllä?" Herra Pagani kohautti olkapäitään. "Liike ei ole kyllä kovinkaan suurenarvoinen, mutta rouva Bertolini tekee ja suunnittelee muutakin, ja jollei vaan pojasta polvi muutu, niin he kylläkin voivat vielä pitää hyviäkin päiviä." "Ahaa, vasta sitten!" huudahti Helmina, "kylläpä he sitten kauan saavat olla kellarinloukossa. Mitenkäs he voivat elää sadeaikana, jolloin ei voi enää asua kadulla."
"Silloin he elävät avoimen oven sisäpuolella, eikä heillä ole aina lämmin, mutta valittavan ei Bertolinin lesken kuule, kuten tekevät ne, jotka ovat syntyneet repaleissa ja elävät kerjuulla; ei, hän ei käytä paljon suutaan, mutta sitä enemmän sormiaan, — se pitää lämpimämpänä, hyvät neidit!"
VI luku. Salaisuus.
Pitkän keskustelun aikana aurinko ei ollut pysynyt paikoillaan, ja Helmina huomasi kauhistuksekseen, että se oli juuri mailleen menemäisillään, ja aasinajajan kanssa oli vielä pitkälti keskusteltava ja sovittava. Naiset jättivät isännän lähtien menemään. Peläten heidän joutuvan jonkun väärän henkilön käsiin huusi isäntä vielä heille käsillään viittoillen: "Tuolla Europan kulmassa on Giuseppe!" Hän ei sillä tarkoittanut maanosaa, vaan vanhaa, harmaata ravintolaa, joka oli Pyhän-Paavalin-kadun takana, koko Albanon vilkasliikkeisimmällä paikalla. Siinä oli aina koolla ihmisjoukko, joka tavallisesti melusi ja kirkui, juoksi ja huitoi, niin että joka hetki saattoi luulla jonkun saavan kuoliniskun. Mutta keskustelu oli olevinaan rauhallista ja kukin koetti voittaa vieraat puolelleen tarjoamalla heille ratsuaaseja tahi pyrkimällä heidän oppaakseen. Naisten lähestyessä ihmisjoukkoa astui Giuseppe majesteetillisena esille ja otti hatun päästään, sillä hän aavisti, että naisten ilmestyminen saattoi tarkoittaa hänen aasejansa. Ja niin olikin asianlaita. Helmina selitti tahtovansa kaksi aasia tehdäkseen seuraavana päivänä matkan Nemiin edestakaisin ja kysyi Giuseppelta tietä sekä miten matka sinne oli tehtävä.
Giuseppe teki laajalti selkoa kauniista tiestä, joka vei Genzanon kautta pitkin järven rantaa Nemiin. Paluumatkaksi soveltui toinen tie, pitempi ja hyvin yksinäinen, mutta ei silti vähemmän kaunis. Siellä loivat koko ajan varjoaan tuuheat metsiköt ja pensastot, joiden latvat kietoutuivat toisiinsa niin, että peittivät kokonaan taivaan, jonka vuoksi siellä sai tuntikausia kulkea kuin tuuheassa, katetussa lehtimajassa. Tämän suloisen ympäristön vuoksi oli myöskin syytä kulkea tätä pensastietä. Esitys miellytti Helminaa, hän ilmaisi heti haluavansa kulkea tätä tietä. Giuseppen tuli kymmenen ajoissa seuraavana aamuna pitää aasit valmiina Hotel Roman edustalla. Sitten oli kuljettava Genzanon kautta järven rantaa Nemiin, jossa aiottiin hieman levähtää ja lähteä senjälkeen pensastotietä paluumatkalle.
Giuseppen mielestä asia ei ollut niin yksinkertainen. Jos he mielivät lähteä kymmeneltä ja palata pensastietä, niin tulisivat he takaisin myöhemmin kuin olivat laskeneet, sillä pensaston läpi vievä tie oli paljoa pitempi kuin toinen. Sentähden tuli heidän hankkia opas, sillä hän oli jo tehnyt sopimuksen erään seurueen kanssa, joka tahtoi nousta kuutamossa Monte Cavolle, ja hänen itsensä täytyi mennä mukaan. Mutta ainahan joku opas on saatavissa, tuumi hän ja kääntyi väkijoukkoon, joka seisoi ympärillä kuunnellen keskustelua. Heidän edessään seisoi karheatukkainen mies, joka katsoi niin kieroon, ettei hänestä voinut päättää mihin hän katseli ja mihin ei. Häntä Giuseppe tyrkkäsi hieman kyynäspäähän ja sanoi: "Hei, Mateo, sinähän saattaisitkin lähteä mukaan, vai mitä tuumit?"
"No, saattaisihan tuota", sanoi mies jörönä, ja vaikea oli päättää, mihin hänen pahansuopainen katseensa oli suunnattuna. "Enpähän minä ensimäistä kertaa kulje tuota tietä." Mutta silloin Helmina astui lähemmä Giuseppea ja lausui hyvin päättävästi: "Se ei ole ollenkaan tarpeellista, meillä on jo opas, nuori Peppino, hänhän tuntee tiet varsin hyvin, hänet otamme mukaamme." "Tiet poika tuntee varsin hyvin", huomautti Giuseppe, "mutta kauan kestää, ennenkuin viidakosta pääsee jälleen sellaiselle tielle, jossa saattaa nähdä ja kuulla jotakin ja kutsua ihmisiä. Jos aaseille tapahtuisi jotakin, niin saisi jäädä aivan avuttomaksi."
Mutta Helmina ei nähnyt aasilla-ratsastamisessa mitään vaarallista ja päätti tilata Peppinon. Aasin hän kyllä itse hoitaa, kun vaan poikanen tuntee tien. Tähän Giuseppe olikin aivan tyytyväinen, sillä poika kelpasi kyllä oppaaksi paremmin kuin moni vanha. Pojilla oli näet tapana käydä siellä poimimassa pähkinöitä, jonka vuoksi he tunsivat joka tien ja polun tiheimmässäkin viidakossa.
Näinpä päätettiin matka, ja naiset poikkesivat sitten Pyhän-Paavalin-kadulle tilaamaan Peppinon. Äiti valmistautui juuri lähtemään Ave-Mariaan eikä näyttänyt antavan neitienkään tulon häiritä itseään. Siksipä asia puhuttiin ja sovittiin nopeasti. Rouva Bertolini pani vain ehdoksi, että Peppino tulisi kotiin ajoissa, nimittäin Ave-Marian ajaksi, ja niin asia päätettiin. Sitten molemmat naiset palasivat hotelliin toivoen saavansa mitä ihanimman matkapäivän.
Seuraavana päivänä Peppino istui varhain jakkarallaan ja nyppi iloisena oljenkorsiaan, sillä hänellä oli tiedossa hauska päivä. Peppinon suurin ilo oli saada samoilla järven rantoja, maita ja metsiä, ja tänään hän saisi kuluttaa siihen koko päivänsä. Mutta Neokin oli jo jalkeilla vetelehtämässä Pyhän-Paavalin-kadulla. Hänen silmiinsä osui varmaankin jotakin pöydältä, jonka takana Peppino istui, hän läheni näet kurottaen kaulaansa voidakseen paremmin eroittaa, mikä pöydällä näytti niin houkuttelevalta. "Anna minulle tuo iso sipuli", sanoi hän sitten Peppinolle ja ojensi jo samalla kätensä ottaakseen sen. "Anna olla!" huusi Peppino niin kovaan, että Neo kauhistuneena veti kätensä takaisin, mutta hänen kauhunsa hävisi pian. "Senkin tyhmyri!" huusi hän, "sinun ei tarvitse säikytellä minua. Olisitpa iloinen, jos tietäisit mitä minä tiedän, mutta sen sanon sinulle vain, jos annat minulle sipulin." "Samantekevä mitä tiedät", sanoi Peppino ylpeänä. "Vai samantekevä!" ivasi Neo, "vaikket sinä, tyhmyri, tiedä mitään koko asiasta, ja kuitenkin se koskee sinua. Jospa vaan tietäisit mitä se on, niin varmastipa haluaisit kuulla mitä minä tiedän." Peppino ei vastannut sanaakaan. "Annatko minulle sipulin, jos sanon sen sinulle?" "En." "No mitäs sitten annat minulle?" "En mitään!" "Sitten et saa myöskään tietää mitään!" huusi Neo suuttuneena. Mutta hän ei ollut vielä koskaan kyennyt hillitsemään itseään, hänen täytyi loruta kaikki Peppinolle, siihen hän oli tottunut. Sillä kertaa hän kuitenkin tahtoi saada asiasta pikku hyödyn, sillä sen arvoiselta se kuitenkin hänestä näytti. Hän oli jälleen miettinyt jotakin.