— Hyvästi rakas Kaisa! sanoi Juhana, pidätti hevosensa ja laski hempukkansa varovasti alas maantielle. Vielä lempeä silmäys, ja Kaisa katosi toisten tyttöjen joukkoon.
Pojat alkoivat ajaa eteenpäin täyttä ravia ja tavattuaan tuttavia tyttöjä he pyysivät edellä kerrotulla tavalla heitä tarakkaansa. Virstan tahi pari ajettuansa tytön kanssa he laskivat tytön astumaan. Tytöt puolestaan olivat valmiit nousemaan toisten poikain tarakkaan. Sitä suurempi kunnia oli tytölle, mitä useamman pojan tarakassa sai ratsastaa. Siitä sitten ajan pitkään puheltiin ja tehtiin toisilleen selkoa, kuka ja kenen poika oli kutakin tyttöä kannattanut, pitämättä ollenkaan lukua, oliko kannattaja mieluinen tahi ei. Mutta varsin ylpeydellä mainitsivat tytöt niiden poikain nimet, joista he enin pitivät. Halpa-arvoisten poikain kannattamisesta virkkoi pönäkkä tyttö tavallisesti:
— Olinhan minä laus (muka) hänen tarakassaan, tahi:
— Kannattihan sekin poika puittos minua.
Kirkonmäellä tytöt, varsinkin tuttavat ja saman kylän tytöt, kävellä hersuivat yhdessä joukossa, ja tavallisesti oli heillä joku nuorikko johtajana. Heillä ei näyttänyt olevan juuri muuta tekemistä kuin katsella rahvaan ja varsinkin poikain liikkeitä. Samalla tavalla kävelivät tuttavat ja saman kylän pojatkin. Kun pojat ja tytöt sattuivat yhteen, niin he ensin tehtyään hyvän päivän alkoivat pyytää toisiltaan tuomisia. Siinä sitten tehtiin selkoa ja tingittiin, kumpaistenko vuoro nyt on olla antajana, joko poikain tahi tyttöjen, ja muisteltiin tarkoin, kumpaisetko viime vuonna olivat anojina ja kumpaiset antajina. Vihdoin, kun asiasta päästiin perille, antoivat ne, joiden vuoro oli antaa. Mutta tavallisesti kävi niin, että vaikka tytöt panivat alkuun namusten antamisen, niin pojat ne kumminkin enemmän antoivat.
— Jos te näytätte näppiänne, niin me keikautamme keppiämme, oli pojilla tapana sanoa ja niin se enemmiten tapahtuikin. Tyttöjen vähäisiin antamiin vastasivat pojat runsaalla mitalla. Tällä tavoin useat, varsinkin komeimmat ja varakkaampain tyttäret, saivat tuomisia niin paljon, että kotiin tultuaan tekivät niistä vehnäsmöllyä (mureketta) varistetun maidon sekaan, jota sitten suurena herkkuna nautittiin, vieläpä annettiin toisillekin naisille ja lapsille syödä.
Junnolan Martti tuli toisten Junnolan poikain kanssa Niemelän tyttöjen luo ja alkoi pyytää tytöiltä tuomisia. Toiset tytöt antoivat, mutta Kaisa ei antanut Martille, vaikka toisille pojille antoi. Se harmitti Marttia. Kun Martti toisten poikain keralla jakeli toisille tytöille, niin Kaisa otti muilta pojilta, vaan kun hän huomasi, että Martti aikoo hänelle tarjota, hän kääntyi selin Marttiin. Martti seisoi siinä vähän aikaa nolona. Vihdoin hän nykäisi Kaisaa ja tarjoten tuomisia sanoi:
— Maksaako teikäläisen ottaa meikäläiseltä tuomisia?
— Enhän minä ole velkapää teiltä tuomisia ottamaan, kun en antanutkaan, vastasi Kaisa pönäkästi.
— Ei tässä nyt ole kysymystä velan maksamisesta eikä velaksi antamisesta, vaan jos lahjana tahtoisit ottaa, kun Martti niin halukkaasti tarjoaa, sanoi Riikosen Olli.