— Suuri kiitosta hyvät hyvät naapurit! sanoi Lahtelan emäntä. Minä en nyt mitenkään jouda jäämään kahville, kun ovat lehmät lypsämättä ja eväät työväelle laittamatta. Kunhan tässä asiat aikoin saavat, niin juommehan sitten kahvia, mutta nyt en jouda.
Sillä puhein läksi vieras pois.
Lahtelan muorin pois mentyä kysyi lautamies tyttäreltään:
— Mitä sinä Kaisa lapseni pidät Matista?
— En mitään pidä sellaisesta Matista, vastasi Kaisa nauraen.
— Kuinka niin, tyttäreni? kysyi Kaisan äiti. Onhan hän varakkaan talon vanhin poika.
— Olkoon jos mikä tahansa, vaan minusta ei hän maksa palanutta tenuskaa koko mies, vastasi Kaisa ja nauroi minkä jaksoi. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi:
— Jo silloin kun minä olin kotilapsena, sain inhoni Mattiin. Asia oli tällainen: Kerran kun paimenet poimivat yhteiseen marjoja, niin illalla tultua jakoi Matti ne myssyllään ja piti aina myssynsä päälakea kädellään kuperana kun muille mittasi, vaan kun hän itselleen mittasi niin hän oikaisi myssynsä suoraksi. Tuo kavaluus halvensi niin minun silmissäni Matin, etten ole häntä voinut milloinkaan pitää rehellisten miesten vertaisena.
— No olkoonpa Matti millainen tahansa, vaan älä sinä lapseni suinkaan sano kenellekään vieraille mitään pahaa hänestä. Sen verran vain minä sanon Matin kosioimistuumista: suutari, pysy lestissäsi, virkkoi lautamies.
— Kun sitä tyttöä aina pidetään edempänäkin hyvässä arvossa, joka naapurin sulhasille kelpaisi, niin antaa Matin tulla kosiin; eihän se sentään käske hänelle menemään. Sillä onhan se sitä suurempi kunnia tytölle mitä useammat sulhaset kosioivat. Olihan minullakin neljät sulhaset, selitteli Kaisan äiti.