— Ei ottamisesta ole tänä iltana puhettakaan vaan antamisesta, vastasi kaaso.
— No, kun ei oteta, niin me viemme sormuksen sinne, jossa se otetaan näppiä nuollen, virkkoi puhemies pönäkästi.
— Tehkää tapojanne, vastasi kaaso. Meillä on jo entuudestaan sormuksia, jotka on annettu, eikä meillä ole siis mitään ottamisen pakkoa.
— Kas, kun täällä ollaan ylpeitä, sanoi puhemies. Jos minun asiani olisi, niin minä sanoisin: sen verran rukouksia kuin hyviäkin sanoja; lieneehän toinenkin ämmä luonut vyönsä saunannurkkaan; vaan Martti saa tehdä, niin kuin itse tahtoo, se on hänen asiansa.
Martti otti sormuksen sormestaan ja laski sen Kaisan käsivarrelle, josta Kaisa sen korjasi. Sitten menivät kosiomiehet tupaan, jossa puhemies sanoi:
— Eipä siellä oltukaan hätäisiä sormuksen ottajia, koska antaa täytyi; muuten olisimme saaneet kääntyä nuivilla nenin takaisin. Kukahan pohatta lienee meitä mahtavampi, tahtoisin minä mielelläni tietää.
— Vai niin perätin porhoja te olette, ettei maassa mointa, virkkoi seppä. Ei täällä ennen niin änskeitä ole nähty. Lahtelan ja Lippolan kosijat, jotka ennen teitä täällä kävivät, eivät ensinkään pöyhkeilleet.
— Saapihan totta puhuen olla meistäkin pöyhkeys poissa, vaikka minä vain suotta sanoin, virkkoi puhemies masentuneena sepän vastauksesta. Vaan totta puhuen, mitä Lahtelaan tuleen, niin olkoon se omassa arvossaan, ja Lippola on suoraan sanoen torppa meidän taloa vastaan niin perheen kuin muunkin suuruuden puolesta.
Nyt loppui Mauno-sedän kärsivällisyys. Hän läheni puhemiestä ja sanoi:
— Arvaa oma tilasi ja anna arvo toisellekin.