— Kenellehän te oikeastaan aiotte Kaisanne laittaa, kun sillä on niin paljon sulhasia? kysyi Maija Niemelän emännältä.
— Sitä en voi oikein sanoa, kun emme vielä ole päättäneet, mutta minä mielelläni laittaisin hänet Lippolaan, vastasi emäntä.
— No kaikkea vielä, vai Lippolaan. Et, emäntä kulta, usko, kuinka se Lippolan sulhanen on jäykkä mies. Kas siinä olisi teidän tyttärelle palvelemista siksi ilmoiseksi iäksi. Vaikka isänsä on jo häntä käskenyt pari kolme syksyä naimaan, ei hän ole liuhauttanut korviansakaan. Mitäs sellainen mies pitäisi vaimostansa, joka ei isäänsä tottele? laverteli Maija.
— Eihän Juhana ole voinut ennen naida, kun hänen morsiamensa ei ollut rippikoulussa käynyt, vastasi emäntä.
— Eikös näitä morsiamia olisi ollut muuallakin. Kuuliainen poika tottelee aina vanhempiansa, mutta kankea ja tyly tekee oman päänsä mukaan, saneli Maija.
— Sinä näyt olevan laitettukin konttia kantamaan, näen minä. Jos ei Lippolan Juhana olisi meillä lapsuudesta asti tunnettu, minä uskoisin sinun valheesi, mutta nyt on toista, kun me tunnemme miehen paremmin kuin konttieukot, virkkoi emäntä vakavasti.
Kuultuansa lujat sanat läksi kuppari-Maija tiehensä. Kohdatessaan
Kaisan kylän kujasilla sanoi Maija:
— Ei ihmettä kuinka sinä olet kaunis niin kuin enkeli! Ilmankos ne sulhaset niin kovin kosissa kihajavat! Aivanhan sinä tyttöparka tulet päästäsi pyörälle, kun yksi on hyvä, toinen parempi, niin et tiedä kenen ottaa, kenen jättää. Joko sinä olet tuuminut, kuka mielestäsi on paras?
Kaisa, joka jo entuudestaan tunsi Maijan ja tiesi hänen kujeensa, vastasi nauraen:
— Eiköhän ensimmäinen kauppa liene paras. Tämän naapurin sulhasen ja talon minä parhaiten tunnen ja siitä saan emannuuden heti paikalla; muualla on tietämätöntä milloin sen käsitän.