— Kiitoksia, hyvä heimoseni, näistä sanoistasi. Me tulemme sitten ensi sunnuntaina, virkkoi kirkonmies.
— Terve tulemastanne vaan, vastasi lautamies.
Talossa syötyään ja juotuaan vieras läksi. Talon naiset kyllä kuiskailivat keskenään, että taisi Lippolan kirkonmies käydä kysymässä pojalleen morsianta, mutta kukaan ei uskaltanut isännältä sitä kysyä, ja niin se asia jäi salaisuudeksi. Vasta maata pannessa kysyi emäntä mieheltään Lippolan ukon asiaa, johon isäntä vastasi:
— Nyt kun alkaa nainta-aika, niin niistähän tähän aikaan asioidaan. Lippola kävi kysymässä lupaa tulla kosioimaan pojalleen morsianta, ja minä tietysti annoin hänelle luvan. Eikä niin kelpo poikaa olekaan koko meidän pitäjässä kuin Juhana on; sen olen minä aina sanonut ja sen vielä nytkin sanon.
Jos tämä isännän puhe ilahdutti emäntääkin, niin Kaisalle se saattoi koko hyvän mielen, niin ettei hän tahtonut nukkuakaan. Vihdoin kun hänen silmänsä vierähtivät kiinni, alkoi kuulua rapinaa huoneen takaseinällä. Kaisa havahtui ja kuuli, kuinka joku kapusi huoneen ikkunaan, koputti sitä hiljaa ja lausui hiljaisella äänellä:
Hyvää iltaa seinän takaa! Tässäkös huoneessa tyttö makaa? Nouse tyttö yllää, kun poikia tuli kyllää! Jos et sä nouse yllää, niin menemme toiseen kyllää. Kuuleeko tyttö tätä kopinaa, vai nostetaankos suurempaa topinaa?
Vähän aikaa kuunneltuaan, kun ei mitään ääntä huoneesta kuulunut, alkoi taas ikkunassa olija kuiskailla:
Kääri tyttö unet kerälle ja viskaa ne sängyn perälle. Pane heitä kepillä selkään, jos eivät ne muuta pelkää! Eikös tyttö jo rupea kuulemaan, ja meitä pojiksi luulemaan, ennen kuin rupeaa tuulemaan? Jo täällä tuuleekin tuhajaa, jotta seinät oikein nuhajaa, ja sataa sapisee, jotta katto rapisee.
— Mikä tarkoitus sillä teidän lorullanne oikeastaan on? kysyi vihdoin Kaisa.
Nyt alkoi ikkunassa olija puhua vähän kovemmin ja saneli: