(Kain kiepauttaa kiivaasti tulta ja sytyttää uhrin.)
AABEL. Nyt polvistukaamme pyhään uhritoimitukseen. Aiota, veljeni!
KAIN. Minä —? Pilkkaako teet?
AABEL. Kuinka voit semmoista ajatella? Aiota, vanhempi veli!
KAIN. Mahdotonta! Olen tottumaton tähän toimeen. Kun kuulen sinun äänesi ja mieleni ennättää rauhottua, niin ehkä minunkin henkeni voi kohota.
AABEL (polvistuen). Jumala korkeudessa! Sinä ijankaikkinen kirkkaus ja kunnia, valta ja vanhurskaus, katsahda lastesi puoleen! Tässä polvistuu halpa palvelijasi piskuisen uhrinsa ääreen ja uskaltaa kohottaa silmänsä sinun puoleesi. Mitä on minun uhrini sinun edessäsi, jolle maa kaikkinensa on vain tomua ja tuhkaa? Ota se kuitenkin vastaan sydämeni uhrina; anna nöyryyden, rakkauden ja kiitollisuuden tehdä se itsellesi otolliseksi. Laskeu, oi ijäinen henki, poveeni, että sinun armosi valjun rintani täyttäisi ja heikot huuleni…
(Vaipuu hiljenevään rukoukseen.)
KAIN (seisoen alttarinsa ääressä). Jehova! Sinä, joka olet suoruus ja totuus, kuule miehen suoraa rukousta —
AABEL. Ole ylistetty, Herra — veljeni jo rukoilee! Sinä taivutat sydämet niinkuin —
KAIN. — Olen tottumaton sinua puhuttelemaan ja sanat kangertavat suussani, mutta sinähän olet kaikkitietävä ja näet etkä ainoastaan kuule —