KAIN. Mikset ollut marras, äitini! —
AADA. Kain!
KAIN. — Tai minä kohtuusi tukehtunut, tai kuollut silloin kuin sinulle kipua saatoin — se olisi ollut viimeinen kipu, millä elämää haavotin. Tai mikset pestessä minua veteen painanut, tai kuivatessa kallioon paiskannut? —
AADA. — Sinä olet kauhistuttava, sinä et tiedä mitä puhut! Ilma pimenee. Minä rukoilen: lähtekäämme!
KAIN. Pimeneekö se? Kas vaan! Käsissäni ei näy enää ollenkaan punaista — miten kauniin mustat ne nyt ovat. Katsoppas tarkemmin — tänne! (Osottaa päätään). Eikö sekin ole musta?
(Tuuli kohahtaa.)
Soiko nyt? Niin, niin: soi tuuli, ulvo myrsky — silloin oli savua!
(Näyttää nyrkkiin puristettua kättään.)
Näetkös: käsi on musta ja ilma on musta ja pää on musta, pyörähdys — näetkös, kun et näe mitään, ja kuitenkin on varmaa että käsi liikkuu —
AADA. Jumala armahtakoon! Minä en hellitä, en!