KAIN. Ei, ei! Sinä tiedät kaikki, mitä on tapahtunut, ettei ole mitään, minkä eteen me kaksi eläisimme.
AADA. Täytyy olla, ja minä olen varma että me vielä kerran sen löydämme.
KAIN (painokkaasti). Löytyykö sekin, jota ei ole — jonka on omin käsin tappanut?
AADA. Oi Kain, Kain! Älä käytä noita sanoja. Sinä saatat minut jälleen epätoivoon.
KAIN. Miksen käyttäisi? Emme voi katsoa eteen emmekä taakse.
AADA. Ja kuitenkin meidän täytyy katsoa eteenpäin — tulevaisuuteen!
KAIN. Tyhjyyteen! — Oh, oh, oh; en surmannut vain veljeäni, vaan oman lapsenikin: tulevaisuuteni!
(Lyhyt äänettömyys.)
AADA. Lapsesi —? Sehän…
(Syvä mielenliikutus kasvoilla, joille vähitellen kohoo outo kirkastus. Painaa käsillään kahden puolen sydänalaansa, kuuntelee.)