EEVA. Huokailee murheissansa.
AADA. Isä parka!
KAIN. On aika lähteä.
EEVA. Nytkö jo?
Niin tänne jään kuin kuiva korsi. Kahajan, kaadun, maahan maadun.
Ja te —? Sinä, tyttöparka! Yksin — minä tunnen sen…
AADA. Yksin? — Äiti!
EEVA. Mitä, lapseni —? Silmäsi säteilevät niin kummallisesti?
AADA. Äiti, äiti!
(Heittäytyy Eevan kaulaan ja puhuu kuiskaten. Hetkisen äänettömyys, kaikki kolme naista syleilevät toisiaan ja itkevät ilosta.)
KAIN (syvästi liikutettuna). Silla! — Voitko antaa minulle koskaan anteeksi; minulle, joka olen niin paljo sinua vastaan rikkonut? Nyt vasta sen ymmärrän.