LUSIFER. Julmaa! Kysyykö tuo säysy ihminen, kun madon mäsäks tallaa, se onko julmaa vaiko lempeetä? Tai hurskas Aabel lampaaltaan: sä sallinetko, vuona kulta, mun puukollani hiukan kurkkuasi kutkuttaa? Ja itse tekopyhäin tekopyhä suuri! Sille eikö lampaanliha mieluisinta herkkua? Julmaa — hyh hyh!
TÄTI LIERO. Jes sentään, kuinka tuo on totta!
HENGET. Merkillinen havainto!
LUSIFER. Ja jos tuo pieni julmuus itse asiassa onkin — sääliä?
HENGET. Sääliä —?
LUSIFER. Yks tieltä pois tai miljoonia kiusata — kumpi?
HENGET. Oi, herra, mikä ajatus!
LUSIFER. Sitä paitsi: ei suurta tuumaa koskaan sääli ohjaella saa.
TÄTI LIERO. Se päivän selvää on.
LUSIFER. Vielä: mun tuumani ei arveluita siedä! Tää hetki ainoa on laatuansa maailmassa eikä koskaan uudellensa palaa. Mä tässä: nykyhetki, te siellä: tulevainen ihmiskunta; tuossa Kain ja tuossa Aabel, riviensä päässä molemmat. Sivallus!