»Ei minun varaltani!» huutaa punatakkinen kopeasti. »Ellei tämä naapuri kaivanne onkimiehiä…?»
»No minun varaltani sitte!» sanoo Olavi lyhyesti. »Hyvä se on joka tapauksessa.»
Miehet etsivät keksejään, sillalla olevat odotellen koskea katselevat.
Komea on Kohiseva keväisissä vaahdoissaan. Sen jäykän niskan yli kaartuu vankka silta. Sillan alla yläkoski jo vauhti-askeleitaan ottaa ja sitte suoraa uomaa juoksuun ryntää, kohisten ja tasaisesti tyrskyillen. Ensin suoraan, sitte puolipyörössä oikeaan, kunnes karkaa vaahtopäisenä Äkeänlinnan kalliota vasten. Se linnakallio seisoo kuin jättiläinen kosken keskellä, halkeamastaan kohoava tuuhea tuomi päälaella kypäränä huojuu—seisoo ja kosken keskijuoksun kahtia jakaa, vasemmaiset vaahdot suoraan myllynuomaan, oikeanpuoleiset jyrkkään, kallioonporattuun tukinuittoväylään. Kiivas on väylässä vesien karku, tulinen kuohujen tanssi—vaan lyhyt kuin elämän ilo: valkeat vaahdot syöksyvät jo pauhaten paria syltä korkealta kallionkynnäältä patamaiseen »Eevanpyörteeseen». Siinä talttuvat, tyyntyvät ja senjälkeen hiljaisempana alakoskena taas eteenpäin vierivät.
Sellainen on Kohiseva! Yksinään seisoisi linnakallio kuohujen keskellä, elleivät tukkilaiset uittoaikana laskisi sen ja vasemman rannan väliä tukkia täyteen. Siitä syntyvä kossa on kuin mahtava silta, jota vastaan tukit hurjasti puskevat, ennenkun porattuun kallioväylään imeytyvät.
Yläkoski on kilpailijain määrä laskea ja hypätä Äkeänlinnan kossalle, jos hyppäämään pystyvät—kallioväylässä ei kukaan voi tukilla seistä eikä Eevankynnyksessä elävänä säilyä.
Vahtimiehet seisovat jo paikoillaan, kilpailijat lähtevät liikkeelle.
Olavi vilkasee ohimennessään sillalla seisovaan tyttöparveen.—Erään poskilta on veri karannut ja hän luo katseensa alas.
»Eikö lasketa paria koepölkkyä pyörteiden ja salakivien selvillesaamiseksi?» Olavi ehdottaa.
»Eiköhän oteta kerta kaikkiaan maanmittaria, joka merkitsee kivet karttaan—laskemme sitte oikein kartan mukaan!» ilvahtaa punatakkinen.