Kukaan ei virka hetkiseen mitään.
»Sen surun tähdenkös se itsensä lopetti?» joku vihdoin kysyy.
»Surunpa tähden niinkin—vaan se oli se rakkaus, se rakkaus!»
»Niinkö—? Olikos sen hullusti käynyt?»
»Ei, ei mitään semmoista. Se vaan oli niin kiintynyt poikaan—siihen herraan, jonka kanssa silloin istui—ja poika jätti.»
Miehet istuivat vaiti. Olavin rinta jyskytti niin, että hän pelkäsi syrjäistenkin kuulevan. Silmät räpähtivät tuon tuostakin ja hän tuijotti huulet lujasti yhteenpuristettuina ja syvä ryppy kulmien välissä tuleen.
»Se on sitä herrasväen rakkautta!» hymähti joku.
»Ja tyttöväen erittäinkin», jatkoi toinen teeskennellyn hilpeästi, ikäänkuin yhteistä alakuloisuutta karkottaakseen. »Se on niiden sydän niinkuin niiden taskukellotkin: puistat pikkusen, niin rattaat sekasin!»
»Sano herrastyttöväen rattaat—ei ne talonpojan tytöt sillälailla hupsuile! Talonpojan rakkaus on kuin taalalainen seinäkello. Jos se rupee konstailemaan, niin sano 'top tykkänään' ja pysäytä tunniksi pariksi, ravista sitte hiukan ja ärjäse lujasti että 'no' ja pukkaa käymään, niin käypi vaikka takaperin.»
Se tuntui oikein hyvältä. Jotkut nauroivat ääneen, toiset hiljaa hihittivät.