»Niin sinä olet aina tehnyt, kaikille tytöille—ja hymyillyt!»
»Silloin muut ottivat minut pois hänen vierestään—kun minä semmoinen peto olin…»
»Aivan niin—kunpa olisi myöhemminkin tehty samoin!»
»Vaan Maijupa tarttui minun käteeni, eikä päästänytkään. Ja minun piti istua hänen kuolinhetkenäänkin hänen vieressään, ja vielä viimeisiksi sanoikseen hän oli hokenut että Olavista tulee suuri ja vahva mies.»
Nuori mies vaipui mietteisiinsä———.
»Ja nyt sinä jo olet suuri ja vahva…?» sanoi iltahämy, ikäänkuin viekotellakseen häntä jatkamaan.
»Niin, miksei minun sisareni saanut elää? Kunpa hän nyt olisi elävien mailla!»
»Kuka tietää—ehkä se oli hänelle parempi, että asia on niinkuin se nyt on.»
»Jos hän eläisi, niin hän olisi nyt paraassa ijässä. Ja hän olisi minun luonani, ja me asuisimme kahden, emmekä muista välittäisikään. Meillä olisi oma talous, ja hän olisi minulle sisar ja toveri—ja kaikki! Minä näen aivan selvästi minkä näköinenkin hän olisi. Hän olisi pitkä ja solakka, ja hänellä olisi vaaleat hiukset, vaaleat kuin kotipuolemme pellava, ja suortuvat valuisivat vapaina hartioilla. Ja hän kantaisi päätään koholla—ei hän ylpeä olisi, mutta komea, uljas. Ja silmät, niissä olisi tulta ja veitikkamaisuutta! Ne olisivat syvät, semmoiset, joissa kuvastuu outo, pohjaton maailma ja joiden edessä ei voi hiuskarvankaan vertaa vilpistellä. Aivan kuin äidillä, paitsi että niissä olisi paljo, hyvin paljo nuoruuden tulta—melkein kuin Kylli…»
»Vai niin», nauroi iltahämy, »vai sennäköinen se sinun sisaresi nyt olisi!—Entäs sitte?»