»No, jos sitte sillälailla sovitaan—kyllähän minä koetan kaikki tallella pitää.»
Ja vanhempi veli alkoi taasen rummuttaa, tällä kertaa varmasti ja nopeassa tahdissa.
Mutta sitte hän ponnahti äkkiä hätäisesti ylös:
»Minä luulen että kotopellon karje tulee jo auratuksi—jos ne vielä riisuvat hevoset ennen aikojaan…!»
Ja hän riensi kiireisin askelin tupaan ja sitä tietä pihalle.
Olavi nousi hänkin ja meni jälessä tupaan. Pysähtyi ikkunan luo ja katseli kuinka veljensä harppasi pää itsepintaisessa etukumarassa ja kädet voimakkaasti sivuilla heiluen pitkin, vakavin askelin portista ulos.
»Kullakin on oma leiviskänsä», hymyili hän, tuntien liikutuksen sekaista hellyyttä, miltei kiitollisuutta veljeään kohtaan. »Ja sinun leiviskäsi taitaa lopultakin olla Koskelalle suuremman arvoinen, kuin kukaan on tähän päivään asti aavistanut.»
Olavi poikkesi maantieltä pienelle metsätielle—Olavi kirves olalla.
Oli syysaamujen juhla-aamu. Yö oli ollut kylmä, ja aamu oli niin raitis ja kevyt, että se ikäänkuin kohotti ihmisen ilmaan—jalat vain vanhasta tottumuksesta vielä silloin tällöin hipasivat maan pintaa.
Jo maantietä kulkiessaan oli Olavin vallannut outo tunnelma. Molemmin puolin tietä juoksevan aidan seipäitten väliin olivat hämähäkit kutoneet riippusiltojaan, rihmapaulojaan, verkkoaitojaan ynnä muita taidekudoksiaan—siellä täällä keinui rihmojen varassa ristihämähäkin mestariteos: suuri sädeaurinko. Ja kun yläilmojen aurinko juuri paraillaan nousi, välkkyivät näiden pienten kutojain rihmat kuin hopealangat, niin että Olavi tunsi kulkevansa kuin hopealla aidattua tietä, jonka varteen oli sinne tänne pistetty riemuin tervehtiviä sädelippuja.