Nuori tyttö nojautui kalpeana astiakaappia vasten.
»On», vastasi Olavi tyynesti. »Meidän ensi tapaamisemme ei ollut sellainen, kuin sen olisi pitänyt olla. Minä pyydän sitä kertaa anteeksi ja pyydän nyt uudelleen tyttärenne kättä.»
»Souvari!» kivahti vihasta ja harmista vapiseva ääni.
»Niin—mutta älkää kiivastuko!»
»Tukkisouvari!» kimahti uudelleen, ja ääni oli niin täynnä ylenkatsetta ja loukattua kunniantuntoa, että se viilsi kuin veitsi ja puri kuin hohtimet.
Tumma puna lensi Olavin otsalle ja hän saattoi vaivoin hillitä sitä, mikä hänen sisässään alkoi kiehua.
»Niin», sanoi hän harvaan ja painokkaasti. »Savenkääntäjöitä on joka nurkassa, mutta oikeita tukkisouvareita harvassa!»
Ukon kulmakarvat kohoutuivat kerran ja painautuivat sitte entistäkin syvempään, kuin hyppyyn kyyristäytyvät kissat.
»Ulos!» jyrähti hän kuin ladattu ukkospilvi.
Sitä seurasi syvä äänettömyys. Olavi purasi huultaan, mutta katsahti sitte uhmaten ukkospilveen ja puhui kuin kuohuva kevätkoski: