Mutta Moisio loisti kuin nuotio mustassa yössä. Jokaisesta ikkunasta tulvi punakeltainen valo voimakkaana ja täyteläisenä, niinkuin rakennuksen sisus olisi ollut ilmitulessa.
Ja ulkona kiistelivät punaiset, keltaiset, siniset ja vihreät valot keskenään. Ne keinuivat pienissä paperilyhdyissä maantieltä kuistin eteen johtavan pihatien molemmin puolin—keinuivat pitkissä köysissä, niinkuin maita mantereita kulkenut paikkakunnan maalari ne oli järjestänyt, ja viskelivät toisilleen kompasanojaan ja sutkauksiaan. Kuistin otsikossa keinui monivärinen valoköynnös ja itse kuistissa himmeleinä riippuvia yksityisiä lyhtyjä.
Ja talosta kuului äänen humina ja puheen sorina, niinkuin nuotion ympärillä istuvasta suuresta miesjoukosta, kun ne tarinoivat hiljaisella äänellä. Humu oli kuin säestys, jonka lomitse kuului ulkoa selvempiä ääniä, kimakoita ja syviä, karkeita ja vienoja, loppumatonta askeleiden tassutusta ja hiipiviä kuiskauksia nurkkien takana. Koko Kohisevan elämä, ääni ja valo näytti tänä iltana Moisioon keräytyneen.
Viulu vingahti, tuvan sisus kohahti, lattia tömähti, ja ikkunoiden ohitse kiisi loppumaton sarja päitä ja vartaloita.
Vihkiminen oli suoritettu ennen hämärän tuloa.
Sitte oli syöty ja juotu ja tanssittu—ja yhä tanssittiin puoliyön jo lähetessä.
Sulhanen oli komea, morsian sulhasen vertainen—ei oltu ennen nähty niin uljasta paria, sen tiesi jokainen omasta näkemästään. Sillä jokainen oli heidät nähnyt. Kaikki eivät tosin saaneet koskaan omaa sisäänpääsyvuoroaan, mutta maita mantereita kiertänyt maalari kuiskasi jotakin ulkona seisovain korvaan, ja ulkona huudettiin sulhasta ja morsianta. Ne ilmautuivat kuistille kukkaspoikineen ja -tyttöineen, ja puolipimeällä pihalla huudettiin eläköötä ja hurraata—kaikki kävi niinkuin suurissa kaupungeissa, vakuutti maita mantereita kulkenut.
Sulhanen oli onnellinen—kelpasikin sellaisen tytön rinnalla! Ja morsian oli onnellinen—kuinkas muuten, niin monen vuoden uskollisen odotuksen perästä! Sillä jokainen tiesi että hän oli odottanut, jokainen tunsi tarinan kummallisesta kosinnasta, koskenlaskusta ja punaisesta laulusta lahden rannalla. Ja niihin liittyi loppumaton sarja katkelmia sulhon seikkailuista ja morsiamen uskollisuudesta, joilla ihmisten runonhenki, kerran lentoon päästyään, jatkoi ja täydensi tarinaa. Ja tarinat kiersivät miehestä mieheen pihalla ja hiipivät hiljaa itse häähuoneeseenkin, aivan sulhon ja morsiamen läheisyyteen. Kaiken päällä kimmelsi seikkailun ja sankarisadun sädekehä, luoden pöydän päässä istuvan vanhan Moisionkin harmaille hapsille kunnian kultaa.
Taas huudettiin sulhasta ja morsianta—satuparia, miehekkyyden ja uskollisen rakkauden ihailtuja ilmikuvia, joita silmä ei väsynyt näkemään. Taas säteili kuisti, taas vyöryivät innostuneet eläköön- ja hurraahuudot kilvan pihalla, ja taasen pujottihe yksi ja toinen utelias sisäänpainautuvan joukon jatkona häätupaan.
Sekin loisti ja säteili. Valkoisilla lakanoilla verhottu laipio hohti kuin nuoren, yöllä sataneen lumen peittämät katot aamun vaietessa. Seiniä verhosi kauttaaltaan sama valkea vaippa, mutta seinälakanoilla someili siellä täällä pieniä köynnösseppeleitä ja vihreitä katajaruusukkeita, jotka kohosivat kuin nuori, vihanta elämä puhtaanvalkealta pohjalta.