Mutta se kaikki oli vain unta. Käärme ei purrut etkä sinä sairastunut, ja sitte minä en edes tietänyt mihin sinä hävisit. Silloin minä toivoin itselleni kuolemaa, sillä minä olin niin heikko. Ja odotin sitä päivästä päivään ja viikosta viikkoon ja kirjotin jo sinulle jäähyväiskirjeeni. Mutta kuolema ei tullut … minun täytyi vaan elää.
Minä olen ollut niin sairas, Olavi … minun sydämeni. Minä luultavasti olen liiaksi tunteellinen, sillä minua sanottiin jo lapsena uneksijaksi ja minua on nyt isompanakin moitittu. Mutta kuinka minä voisin unohtaa sinut ja ne hetket, jotka ovat minulle niinkuin koko minun elämäni rippi ja ehtoollinen. Kuinka minä unohtaisin ne illat, jolloin istuin lattialla ja pidin sinun jalkojasi sylissäni ja sain katsella sinua silmiin. Sinun jaloistasi tuli minuun lämpöä ja sinun vertasi virtasi minuun … voi rakas Olavi, minä tunnen sen vielä nytkin ja värisen.
Anna minulle anteeksi, Olavi, että minä olen tällainen! Minun onkin nyt taas parempi, kun minä olen saanut puhua sinun kanssasi ja antaa sinulle tiedon minun rakkauteni uskollisuudesta ja minun kiitollisuudestani siitä, mitä sinä minulle annoit niinä lyhyinä hetkinä. Minä itse vaan olin silloin niin lapsellinen ja köyhä … nyt myöhemmin minäkin olisin voinut antaa sinulle jotain. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut, jos me olisimme voineet olla aina yhdessä, maa olisi ollut taivas ja ihmiset enkeleitä. Kun minä nytkin voin olla joskus niin onnellinen, vaikken minä saa omistaa sinua kuin salassa. Salassa minä sanon sinulle hyvääyötä ja suutelen sinua, ja kenenkään tietämättä sinä makaat joka yö minun käsivarrellani. Ja tiedätkö, Olavi? Se on niin kummallista, etten minä tiedä mitä se on. Nyt aivan viimeisinä aikoina minä olen joskus tuntenut niinkuin sinä olisit oikein elävänä ja lämpimänä minun vieressäni ja kuiskaisit: oma tyttö, oma tyttö! Silloin minä olen aina niin onnellinen … mutta sen jälkeen minä itken niin kovin.
Oli minulla vielä jotain, vaan kuinka se nyt unohtuikaan. Se oli … se oli … no, nyt minä sen jo muistan! Niin, se olikin siitä kaikkein kauniimmasta ja suurimmasta, jota minä sinulta silloin pyysin. Tiedätkö sinä kuinka se on? Ihme on tapahtunut, vaikkei siitä muut tiedä! Minä sain sen sittekin sinulta, sinä keväänä, jolloin minä olin niin kovin sairas … enkä minä voisi ilman elääkkään. Hän on nyt kahden vuoden vanha. Voi voi, jos sinä näkisit hänet! Sellaiset silmät, sellainen ääni … hän puhuu aivankuin sinä. Älä ole huolissasi, kyllä minä hänet hyvin kasvatan ja opetan. Jokainen pistos hänen vaatteissaan on minun ompelemani, hän on kuin prinssi, ei kellään ole sellaista lasta! Me olemme aina yhdessä ja puhelemme sinusta. Äitiä minun vaan tulee sääli, kun se katselee joskus minua niin kummallisesti ja sanoo että minä muka puhelen itsekseni … äitirukka, mitäs hän tietäisi minun prinssistäni ja sen isästä ja että minun täytyy puhella lapsen kanssa…
Niin, mitäs minun vielä pitikään … en minä nyt enää muista. Minun on nyt niin hyvä olla, kun minä sain kaikki kertoa. Ja nyt tuleekin kesä, silloin minä tulen aina iloisemmaksi. Satoi juuri, ja nyt paistaa päivä ja linnut livertävät. Hyvästi, sinä minun ainoani, minun kesäni ja aurinkoni!
Elämänlankasi.
Älä kirjota minulle mitään, sillä minun on näin kaikkein paras. Kyllä minä tiedän ilmankin ettet sinä ole voinut minua unohtaa … ja muuta minä en pyydä.
29. SALAINEN SINETTI
Niinkuin tie olisi alkanut livastella Olavin jalkojen alla. Niinkuin ilmassa olisi liikkunut salaperäisiä voimia, jotka liitelivät ja kuiskailivat, neuvottelivat ja liittoutuivat—häntä vastaan.
Ennen oli kaikki ollut selvää ja suoraa. Ei ketään, joka olisi voinut hänen tahtoaan vastustaa tai häntä uhata. Nyt uhkasi—salaperäisenä ja tuntemattomana, mutta kuitenkin aavistettuna ja pelottavana.