Naisen kasvot alkoivat nytkähdellä liikutuksen väänteissä.
»Sellaista se on elämä…!» sanoi hän tukehtuneella äänellä ja painoi kasvonsa äkkiä Olavin polviin.
Tuokio syvää, raskasta hiljaisuutta.
»Nyt minä menen», sanoi nainen vihdoin.—»Olemmekos me nyt…?»
Hän katsoi Olavin silmiin niinkuin lapsi, jolta uupuu sana, vaan joka toivoo että hänen tarkotuksensa kuitenkin ymmärretään.
Mutta Olavi tarttui kiivaasti hänen molempiin käsiinsä:
»Menetkö sinä nyt kotiin?» kysyi hän niinkuin se olisi ollut elämän ja kuoleman kysymys.
»Menen—mutta olemmekos me…?»
»Olemme!» huokasi Olavi kuin omille ajatuksilleen, puristi hänen kättään ja nousi.
Hän hoiperteli kuin juopunut saattaessaan vierastaan kuistille, nojautui pihtipieleen ja jäi katselemaan hänen jälkeensä—mutta näki ainoastaan niinkuin iltasumu olisi noussut maasta ja peittänyt kedon.