Nuorukainen hymyili uudelleen:
»Viisikolmatta niitä jo tuossa makaa, eikä kirves paina vielä vähääkään!»
Käki kukahti. Nuorukainen katsoi ylös kukkulan rintaan.
»Kummallinen kevät!» ajatteli hän edelleen. »Ei ikänä ole kuuset niin tulipunaisina kukkineet eikä männyt niin ylenmäärin kerkkiä työntäneet, ei koskaan puro niin riemahdellen hypellyt eikä käki niin myötänään kukkunut. Koko luonto on kuin lumottu. En ihmettelisi vaikka näkisin metsänväkeä tänään puiden välissä vilkkavan.»
Hän istui hetkisen pää käden varassa.
»Kertovat etteivät ne enää näyttäydy… isoisä oli vielä itse nähnyt. Ovat tulleet aroiksi ja kaihteliaiksi senjälkeen, kun alettiin metsiä raastaa———.»
»Tprui Mansikki, tprui Mustikki, tprui piikain, ilta jo ois!»
Se tuli jostakin kukkulan takaa ja se soi kuin hopeatiuku talvisella metsätiellä.
Nuorukaisen sydän hypähti. Hän ponnahti pystyyn ja kallistihe ääntä kohti. Kuunteli hetkisen henkeään vetämättä, mutta ei kuullut muuta kuin oman sydämensä kiivaan tykinnän.
Nuorukainen astui pari nopeata askelta eteenpäin: »Tuleekohan se tänne, vai—?»