Miehet rannalla seisoivat eteenpäin kurottuneina, katseitaan terottaen.
Varjo tarttui keksiin, iski sen kären kevyesti eteensä tukkiin ja nojausi varteen vasemmalla kädellään. Oikea käsi kohosi ilmaan, terä välähti ja laski. Kuului pehmeä isku ja samalla heikko risahdus.
Miehet rannalla kurottautuivat yhä eteenpäin, hengitys herkesi.
Varjo vilkasi vielä kerran pitkään, tutkivasti väylällepäin. Oikea käsi kohoutui korkealle, terä välähti—ja vaipui.
Kuului repäsevä räsähdys, niinkuin raketti olisi räjähtänyt. Tukit rytisivät ja parkuivat ja patoutunut koski mylvähti kuin vihainen härkä.
Varjo kiisi kuin nuoli vinosti ylös- ja rannallepäin ruhkaa myöten, joka jo liikkui kauttaaltaan. Juoksija oli nyt keskiväylällä, keksi heilahti ilmassa ympäri, solakka vartalo käännähti kuin väkkärä ja nuorukainen mennä viiletti jo huimaa vauhtia tukkien kera alaspäin.
Mutta sitte hän äkkiä horjahti—horjahti ja katosi.
»Herra Jumala!» kuului molemmilta rannoilta.
»Enkö minä sitä jo sanonut!»
»Voi minua, että minä sentään hänet päästin!»