»Ei, ei», sanoi tyttö hätäisesti; »en minä sitäkään tahdo.»
»Mene sitte vuoteeseen ja peitä itsesi hyvin, muutenhan sinä aivan vilustut. Minä istun vain lyhyen pimeimmän hetken luonasi ja menen taas heti.»
Tyttö juoksi hämillään vuoteeseensa ja peitti itsensä kokonaan.
Nuorukainen katseli häntä hetkisen. Otti sitte seinäviereltä tuolin, asetti sen vuoteen ääreen ja istuutui, toista kyynärpäätään päänalaseen nojaten.
»Miksi sinä silmäsi kätket ja olet hämilläsi, sinä minun Tumma tyttöni? Siksikö, että minä olen luonasi? Anna minulle kätesi—sille, joka kädestä ottaa…
»Etkö sinä tietänyt, että minun piti tulla? Eikö käki sitä jo keväällä kielinyt, eikö arpaheinä kuiskannut että tänä kesänä se tulee, ja eikö harakanhattu samaa vakuuttanut? Ja nyt, kun minä tulen, niin sinä katselet minua niinkuin outoa. Siksikö, että tuon kaiken niin äkkiä todeksi huomaat?»
Tyttö puristi nuorukaisen kättä: »Sinä olet niin erilainen kuin kaikki muut!»
»Eikö minun sitte pitäisi erilainen olla? Sinä et ole kehenkään muuhun suostunut—ketä sinä sitte olet odottanut? Toisiako samanlaisia? Vastaa, minun Tumma tyttöni!»
Tyttö tarttui molemmin käsin hänen ranteeseensa ja vetäysi lähemmäksi.
»Ja ketä minä olen odottanut?» puheli nuorukainen hellästi. »Noita samanlaisiako? Minä olen niitä nähnyt kymmeniä, enkä ole heidän puoleensakaan katsonut, mutta heti kun sinut näin, tiesin minä ketä sinä olit odottanut ja ketä minä olin etsinyt…»