Mies otti povestaan pienen paperikäärön ja ojensi sen Olaville.
Nuorukainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja sai vaivoin kiitetyksi.
Terveistentuoja sen kyllä huomasi, mutta ei ollut mitään huomaavinaan, vaan jatkoi hyvänsävyisesti hymyillen:
»Minulle kyllä sanottiin ettei tarvitse mitään sanoa, vaan ainoastaan antaa tämä. Mutta ehkä minä sentään kerron kuinka minä sen sain…?»
»Kertokaa vaan—kyllähän minä mielelläni…», sanoi nuorukainen, yhä edelleen hämillään.
»Niinkuin sanoin, niin minä syötin siellä hevostani ja läksin sitte iltahämärässä ajamaan. Kun pääsen niitylle talon alle, niin kuulen äkkiä jonkun juoksevan takanani.—Unohtuiko minulta jotakin? ajattelen minä ja pysäytän.
Se juoksija on semmoinen pieni sievä tyttö, ilman huivia ja posket punottavat.
'Jäikö jotain?' kysyn minä.
'Jäi', vastaa tyttö ja katsoo varpaisiinsa.—'Te puhuitte että se Olavi on nyt siellä teidän kylässä?'
'Niinhän minä puhuin. Entäs sitte?'