'Oikein näin kädestä annettaviako?' minä nauran.
'Niin—ettehän te avaa? Kyllä sen tuntee muutenkin, mitä siellä on.'
'Minkästähden minä sitä avaisin?' vakuutan minä.
'Ja annatte kahdenkesken? Eikä tarvitse mitään sanoa.'
'Ei, ei, kyllä minä ymmärrän että tämä on kauniisti vietävä', aijon minä sanoa, mutta silloin se jo mennä vilistää, niin että letti heiluu.
Niin että sillälailla se minulle annettiin. Ja nyt minä menen—voikaa hyvin!»
»Hyvästi! Kiitoksia paljon … kaikesta!»
Nuorukainen vaipui pöydän ääreen istumaan, käärö kädessään. Hän tunsi mitä siellä oli, mutta ei kiirehtinyt avaamaan, vaan ajatteli kuinka tuon kaiken oli täytynyt tapahtua. Kuinka ruskeatukkainen, kirkassilmäinen, miltei vielä lapselta näyttävä tyttö oli istunut tuvassa, kun matkustaja söi sivupenkillä punaisesta matka-arkustaan. Kuinka mies oli puhunut ensilumesta ja hyvästä kelistä, ja että nyt ne pääsivät siellä meidän kylälläkin metsätyöt alkuun. Ja niitä onkin nyt entistä enemmän, niin että on ylösotossa apulainenkin, muuan Olavi niminen nuori mies.
'Olavi!' on tyttö ääneensä huudahtaa ja sävähtää aivan punaiseksi, ja keskeyttää työnsä tarkemmin kuullakseen. Mutta matkustaja ei puhu enää mitään siitä, mistä hän haluaisi kuulla, vaan kaikesta muusta joutavasta. Tyttö on rauhaton eikä tiedä mitä tehdä, sen vaan että jotakin hänen pitäisi. Ja hän katsoo hyvin tarkkaan matkustajan kasvoihin, kun se nyt istuu penkillä ja tupakoi.—'Se on niin rehellisen ja hyvän näköinen', ajattelee tyttö. 'Kylläkai siihen voipi luottaa?'
Ja sitte tyttö menee hiljalleen kamariin, niinkuin menisi jotain hakemaan, ja ottaa jotakin piirongin laatikosta—jotakin, jota hän on kauvan säilyttänyt. Etsii paperia tai pussia, eikä tahdo löytää. Löytää vihdoin ja panee sen siihen ja sitoo rihman päälle, ja tekee hyvin lujan solmun, ja leikkaa päät hyvin lyhyiksi, ettei sitä voisi sormin avata—ja hymyilee.